Lapset ja nuoret ja Jokelan koulun tapahtumat

Tytti Solantaus, lastenpsykiatri, dosentti, kehittämispäällikkö /Stakes
Mauri Marttunen, nuorisopsykiatrian professori, HUS, KTL

Yhteiset kokoontumiset keskinäisen tuen saamiseksi seuraavien viikkojen aikana. Ennen päivän alkua, lounastunnilla, koulun jälkeen.

Kokoontumisissa käytäisi läpi omia kokemuksia: mitä kuulin tänään, eilen, mitä sitten, mitä siellä kerrottiin, kuulitko tätä, mitä olen ajatellut. Samalla voi kertoa myös omista tunteista ja peloista - miten oma turvallisuus, voisiko meidän koulussa tapahtua näin – ja huomata, että muillakin on samoja tunteita.

Traumaan liittyviä tuntemuksia voivat olla yhtäkkiset pelon tai ahdistuksen tunteet, joihin voi liittyä hikoilua ja sydämen tykytystä, vaikeus keskittyä, vaikeus kuunnella toista, kärsimättömyys, ärtyvyys, itkuisuus, unen häiriöt, alakuloisuus.

Keskustellaan myös lasten reaktioista ja puheista ja omista toimista. Näin syntyy hyvä mahdollisuus kysellä muidenkin ideoita ja jakaa kokemuksia.

On tärkeätä muistaa, että ei ole olemassa mitään yhtä oikeaa tapaa puhua ja toimia, vaan paras löytyy yhteisesti jaetusta kokemuksesta ja tiedosta.

Jos keskustelu tuntuu jäävän kiinni kauhisteluun ja pelkoon, auttaa tilanteeseen usein se, että lopuksi mietitään jotain konkreettista tulevaisuuteen liittyvää asiaa. Tämä on viime kädessä rehtorin/päiväkodin johtajan tehtävä. Kyseinen asia voi olla sen miettiminen, miten parhaiten tuemme toisiamme tai joku muu– ehkä joissain tapauksissa jonkin yhteisen sosiaalisen tilanteen järjestämien.

Jos joku työntekijä kokee, ettei hän pysty keskustelemaan asiasta lasten/nuorten kanssa, olisi hyvä, jos joku toinen voisi ottaa tehtävän häneltä. Hän voisi itse kertoa ryhmälleen, että asia tekee hänet niin surulliseksi, ettei pysty siitä puhumaan

Kokoontumiset antavat tunteen siitä, että en ole yksin, meitä on monta, me olemme yhdessä.

toiminnan punainen lanka kulkee kokemuksen ja tunteiden jakamisesta tilanteen hahmottamiseen yhteisesti.

Tämän toimintamallin punainen lanka on toisaalta äänen antaminen jokaisen omalle kokemukselle, toisaalta vertaistuki ja yhteisyyden vahvistaminen, sekä ratkaisujen etsiminen ja tulevaisuuteen suuntautuminen. Prosessin eri vaiheissa korostuvat polun eri kohdat. Aluksi kokemuksen jakaminen ja vertaistuki, myöhemmässä vaiheessa tulevaisuuden ratkaisujen miettiminen.

Sama polku toistuu toiminnassa lasten kanssa, muoto vain riippuu lasten iästä.

Nämä alla olevat näkökohdat ovat mahdollisuuksia, ei suoritettavia ohjeita. Jokainen tilanne on erilainen ja kyseinen aikuinen tietää itse parhaiten, miten juuri hänen lapsiryhmänsä kanssa tulee toimia.

Keskustelu kannattaa yleensä aloittaa lapsia kuuntelemalla:

katsoitteko televisiota, luitteko lehtiä, mitä olette jutelleet kotona, mitä kavereiden kanssa (tapahtumien käyminen läpi)

mitä siitä ajattelette, miltä se tuntui (tunteet ja tapa ymmärtää asiat)

tässä yhteydessä erityisesti nuoremmat voivat myös innostuneesti kertoa siitä, miten jännittävää se kaikki on – kauhistus aikuiselle. Tätä ei kuitenkaan pitäisi moralisoida, vaan ehkä sanoa näin: "Niin, tehän leikitte paljon pyssyleikkejä ja näette televisioista ampumisia ja se on jännää. Nyt tämä ei ollutkaan leikkiä, vaan todella surullista."

joku lapsista voi alkaa kertoa omakohtaisesti koettua kuolemaa – omaisen, ystävän kuolemaa yms. Tähän voi sanoa, esim. että Marja tietää miltä siellä koulussa nyt tuntuu.

Jossain vaiheessa opettajan/päivähoitajan on hyvä rauhallisesti kertoa mitä on tapahtunut. Näin opettaja/päivähoitaja auttaa lapsia saamaan mielikuvista järkeenkäyvän kokonaisuuden. Tapahtumien kulku tulee esittää rauhallisesti ilman kauhisteluja ja syyttelyjä. Surua ei tarvitse peittää, ja sen voi myös kertoa lapsille.

Osa (pienistä) lapsista ei mahdollisesti tiedä asiasta juurikaan, vaikka suurin osa lapsista tietää paljon. Näille lapsille on erityisen tärkeää, että aikuinen kertoo tapahtumat yksinkertaisesti ilman pelon ja ahdistuksen latausta.

Lasten kysymyksiin tulee yrittää vastata mahdollisimman rehellisesti, mutta kuitenkin ottaen huomioon lapsen kehitystaso. Lapsille voi myös sanoa, että en tiedä tai sitä ei tiedetä vielä, mutta kerron sitten kun asiasta tiedetään.

Miksi hän sen teki? Esim.: Sitä ei kukaan tiedä, mutta luulen että hän oli aika onneton ihminen. Kukaan jonka asiat ovat kunnossa, ei tekisi tällaista. En ole ihan varma, että hän edes ymmärsi, mitä hän oli tekemässä.

Voiko täällä tapahtua sama asia? Esim. : Koskaan aikaisemmin ei tällaista ole tapahtunut, toivottavasti ei koskaan uudestaan. Mutta meidän täytyy pitää toisistamme huolta. Sitä varten me aikuiset, vanhemmat ja opettajat/ päivähoitajat aina välillä tapaamme ja mietimme, miten kaikki sujuisi parhain päin.

Keskustelu voi edetä siihen, miten voimme pitää toinen toisistamme huolta, miten osoittaa pitämistä, olla kavereita.

Päivä on hyvä päättää johonkin luokalle tuttuun yhteiseen tekemiseen, jossa jokaisella on paikka – leikki, peli, mikä tahansa, joka luo tuttuuden ja myönteisen tunteen. Tämä koskee kaiken ikäisiä. Näin vahvistetaan turvallisuuden tunnetta: meillä on hyvä olla yhdessä, me pidämme toisistamme huolta, me tuemme toisiamme, meillä on hauskaa. Tätä voi jatkaa pidemmän aikaa, niin kauan kuin Jokelan tapahtumat elävät lasten mielissä.

Myöhemmissä keskusteluissa, ehkä kuolleiden nuorten hautajaisten aikoihin voidaan koulussa/luokissa järjestää hiljainen tunti. Tunnin aikana hiljennyttäisi ehkä musiikinkin myötä ja sitten jokainen saisi kertoa omista tunnelmistaan. Siinä tilanteessa lapset varmasti kertovat omakohtaisesti koetuista hautajaisista. Se on hyvä, suru ja menetys on kaikkien kokemaa tavalla tai toisella.

On hyvä seurata sitä, mitä lasten/nuorten omassa piirissä liikkuu. Jos Jokelan tapahtumat alkavat hautaantua muiden asioiden alle, ei niitä tule nostaa keinotekoisesti esille. Jos taas joku lapsista/nuorista tuntuu juuttuvan tapahtumiin, tulisi asiasta keskustella vanhempien kanssa ja miettiä, tarvitseeko lapsi tukea.

Lasten ja nuorten kriisireaktioita voivat olla: pelot, ahdistuksen tunteet, vaikeus keskittyä, kärsimättömyys, ärtyvyys, itkuisuus, unen häiriöt, alakuloisuus, takertuvuus, konfliktit ystäväpiirissä.

Yllä olevat asiat pitävät pääpiirteissään paikkansa myös alle kouluikäisten kanssa. Pienten kohdalla on tärkeätä muistaa, että heidän ajattelunsa on vielä melko konkreettista, ja kielen täytyy olla yksinkertaista. Turvallisuus tarkoittaa syliä, ei päiväkodin turvallisuussuunnitelmaa.

Pienet lapset ilmaisevat itseään sanojen ohella myös leikeissä, ja päivähoidossa on hyvä seuratakin lasten leikkien sisältöä. Niistä saa hyviä vinkkejä keskustelun aiheiksi. Myöskään lasten leikkejä ei tule moralisoida, oli niiden sisältö mikä tahansa. Jos lapsen leikki päättyy toistuvasti tuhoon, voi se kertoa liian rankoista kokemuksista ja ilmaista että lapsi tarvitsee tukea.

Pieneten lasten kriisireaktioita voivat olla: itkuisuus, takertuminen aikuiseen, vetäytyminen itsekseen, ärtyisyys, unen vaikeudet, konfliktit muiden lasten kanssa, haluttomuus, leikin vaikeudet. Aina kun lapsella esiintyy näitä, on otettava yhteyttä lapsen vanhempiin ja mietittävä lisätuen tarvetta.

Valtaosa nuoruusikäisistä oppilaista tietää mitä on tapahtunut. Siksi yläkoulun oppilaiden kanssa on tärkeää

käydä realistisesti läpi se, mitä on tapahtunut

keskustella oppilaiden kanssa siitä, mitä he tapahtuneesta ajattelevat (tavoitteena vaikeiden tunteiden jakaminen ja tunteista puhuminen)

tuoda esiin se, että tapahtuma on äärimmäisen harvinainen (tavoitteena epärealististen pelkojen lievittäminen)

realisoida sitä, että tapahtunut on suurissa vaikeuksissa olleen nuoren epätoivoinen teko (tavoitteena mahdollisten sankarifantasioiden ja idealisaatioiden purkaminen)

korostaa toinen toisensa tukemisen ja yhdessäolon tärkeyttä (tavoitteena yhteisöllisyyden ja turvallisuudentunteen tukeminen)

luoda koulupäivän loppuun tilanne, jossa luokka on yhdessä ja lopettaa koulupäivä johonkin myönteiseen, yhteisyyttä tukevaan tapahtumaan kuten yhteinen leikki tms. (tavoitteena yhdessäolon kokemuksen mieleen jääminen koulupäivän jälkeen)

kehottaa puhumaan asiasta myös kotona vanhempien kanssa (tavoitteena tapahtuneen purkaminen puhumisen avulla myös koulun ulkopuolella)

Tuoda esiin se, että ei kukaan hyvin voiva 18-vuotias nuori tapa toisia ihmisiä

Vanhemmille tulisi kertoa kirjallisesti lapsen/nuoren mukana, miten koulussa on toimittu – esim. "Tänään lapset kertoivat kokemuksiaan ja tunnelmiaan, keskustelimme niistä, päivä päättyi yhteiseen leikkiin" - ja miten tullaan toimimaan. Vanhempia tulisi kehottaa kyselemään lapseltaan, mitä asiasta on puhuttu ja mitä hän niistä ajattelee.

Olisi hyvä, jos vanhemmat voisivat viettää rauhallisia koti-iltoja lasten kanssa ja tehdä myös yhteisiä mukavia asioita. Kaikki lapset tarvitsevat sekä fyysistä että psyykkistä syliä.

Suosittelemme myös tämän ohjeen antamista vanhemmille.

Luokan vanhemmat voidaan myös kutsua koolle ja kertoa, mitä koulussa on ajateltu. Vanhemmat voivat kertoa omista toiveistaan ja voidaan suunnitella yhteistyötä. Jos joku lapsi/nuori reagoi poikkeavasti olisi siitä välittömästi keskusteltava vanhempien kanssa.