Ministeri Hyssälä vammaisten ihmisten palveluista
Erityishuoltopiirit ovat kehitysvammaisten palveluiden erityisasiantuntemuksen kehittäjiä ja ylläpitäjiä. Piirien merkitys korostuu vaikea- ja monivammaisten henkilöiden palveluiden järjestämisessä sekä harvinaisiin vammoihin liittyvän asiantuntemuksen keräämisessä. Näihin tehtäviin kunta on usein liian pieni yksikkö. Tällöin asiakaslähtöisin malli voi löytyä seudullisesta yhteistyöstä palvelujen toteuttamisessa. Yhteistyön kehittäminen ja tekeminen asiakkaan näkökulmasta on suuri haaste, sanoi peruspalveluministeri Liisa Hyssälä puhuessaan erityishuoltopiirien johdon seminaarissa Helsingissä keskiviikkona 27. elokuuta.
Kesäkuussa julkaistu asumispalvelujen laatusuositus antaa kunnille suuntaviivoja vammaisten ihmisten asumispalvelujen kehittämiseen. Vaikka suositukset eivät sido kuntia oikeudellisesti, kuntien kannattaa hyödyntää niitä. Vammaisten ihmisten asumisen tarpeet olisi otettava paremmin huomioon yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Se voi tapahtua esimerkiksi kuntien vammaispoliittisten ohjelmien ja vammaisneuvostojen asiantuntemuksen kautta. Suomessa on noin 100 000 henkilöä, jotka saavat palveluja vammaispalvelulain tai kehitysvammaisten erityislainsäädännön perusteella.
Tarvitsemme uutta lainsäädäntöä, hyvinvointipalveluita ja yhteistyötä
Yksi tärkeimmistä kysymyksistä on lainsäädännöllinen uudistus. Nykyisinhän kehitysvammalaki on vammaispalvelulain rinnalla. Molemmat ovat niin sanottuja toissijaisia lakeja sosiaalihuoltolakiin verrattuna. Käytännössä kehitysvammalaki on usein ensisijainen suhteessa vammaispalvelulakiin. Vammaispalvelulain mukaisia palveluita käytetään joissakin tilanteissa, esimerkiksi kuljetuspalveluissa, täydentämään kehitysvammalain perusteella tuotettuja palveluja. Hallitusohjelman mukaan kehitysvamma- ja vammaispalvelulait sovitetaan yhteen. Uudistustyön tavoitteena on, että vammaisten ihmisten todellinen tasa-arvo ja perusoikeudet toteutuvat yhteiskunnassamme entistä paremmin.
Toinen merkittävä haaste liittyy sekä palveluiden saatavuuteen ja sisältöön että vammaisten ihmisten tasa-arvoiseen kohteluun. Kyse on asenteista, kaikille sopivasta yhteiskunnasta ja riittävistä yksilöllisistä palveluista. Mikään laki tai suositus ei sellaisenaan vaikuta, vaan sanat ja ajatukset on sovellettava käytäntöön. Tässä yhteydessä on myös tarkasteltava vammaispalvelujen rahoitusta.
Kolmantena haasteena näen yhteistyön kehittämisen. Vammaisuuteen liittyviä kysymyksiä ei voida ratkaista pelkästään sosiaali- ja terveydenhuollon sektorilla. Asumispalvelusuosituksen keskeinen ajatus on, että palvelut tulee järjestää vammaiselle henkilölle riittävän yksilöllisesti - hänen oman elämäntilanteensa ja elämäntyylinsä mukaisesti. Tarvitaan tiivistä poikkihallinnollista yhteistyötä yhdessä tekemistä.