Vammaispalvelujen lainsäädännön uudistaminen

Kyse on pitkään tavoitellusta uudistuksesta, jonka keskeinen lähtökohta on vammaisten henkilöiden osallisuus ja yhdenvertaisuus sekä aidosti vammaisen henkilön tarpeiden mukaiset ja itsenäistä elämää tukevat palvelut.

Uusi vammaispalvelulaki sisältäisi laajan palveluvalikoiman. Vammaisella henkilöllä olisi subjektiivinen oikeus lähes kaikkiin vammaispalvelulain mukaisiin palveluihin. Tarkoituksena on, että jokainen vammainen henkilö voisi saada yksilöllisiä tarpeitaan vastaavan palvelukokonaisuuden.  

Vammaiset henkilöt saisivat jatkossa tarvitsemansa sosiaali- ja terveyspalvelut saman lainsäädännön perusteella diagnoosista riippumatta.

Hallituksen esitys on annettu eduskunnalle 22.9.2022.

Uudistusta on valmisteltu avoimesti ja yhteistyössä sidosryhmien kanssa. Eri sidosryhmät, kuten vammaiset henkilöt ja heitä edustavat järjestöt sekä muut edunvalvontatahot, kunnat, kuntayhtymät ja muut vammaisalan toimijat on otettu asianmukaisesti ja tasapuolisesti mukaan valmisteluun.

Vuoden 2021 aikana järjestettiin yhteensä 100 kuulemistilaisuutta, työkokousta ja keskustelua. 

Valmistelun tausta-aineistona olivat keväällä 2019 rauennut vammaispalvelulainsäädännön uudistusta koskeva hallituksen esitys ja siitä annetut lausunnot sekä ns. osallisuustyöryhmän raportti. 

Luonnos uudeksi vammaispalvelulaiksi oli lausunnolla 17.2.-4.4.2022. Lausuntoja annettiin 223. Lausuntopalautteen perusteella lakiehdotukseen tehtiin useita muutoksia. Esitysluonnos oli myös lainsäädännön arviointineuvoston arvioitavana. Neuvoston lausunto oli kokonaisuutena positiivinen. Jatkovalmistelussa on otettu huomioon neuvoston ehdottamat esityksen kehittämiskohteet, jotka koskivat erityisesti lain kohderyhmien henkilömäärien arvioimista sekä tekstin tiivistämistä.

Laki ehdotetaan tulevaksi voimaan 1.1.2023, kun sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämisvastuu siirtyy kunnilta hyvinvointialueille. Lakiin tulisi kuitenkin siirtymäaika niin, että vanhat päätökset pysyisivät voimassa päätöksiin merkityn voimassaoloajan tai enintään kolme vuotta, jos vammaisen henkilön palvelun tarve ei muutu. Tuettua päätöksentekoa koskevat säännökset tulisivat kuitenkin voimaan vasta 1.1.2025. 

On tärkeää huolehtia, että palveluita koskevat päätökset tehdään niin, että ne pysyvät voimassa vuodenvaihteen yli. Mitä pidempään päätökset pysyvät voimassa, sitä paremmin voidaan turvata palveluiden jatkuvuus ja hyödyntää lakiin ehdotettua kolmen vuoden siirtymäaikaa. Näin myös hyvinvointialueet voivat rauhassa valmistautua uudistuksen voimaantuloon. Uusiin palvelutarpeisiin olisi oltava valmius vastata uuden lain mukaisesti heti palvelutarpeen ilmettyä.

Aiemmin vammaispalvelulain mukaisten erityispalveluiden järjestämisvastuu on ollut kunnilla ja kuntayhtymillä. Uudistuksen jälkeen hyvinvointialueet vastaavat sote-palveluiden järjestämisestä. Myös uuden vammaispalvelulain mukaisten erityispalveluiden järjestäminen kuuluisi hyvinvointialueen vastuulle.

Uudessa vammaispalvelulaissa turvattaisiin hyvinvointialueiden ja kuntien yhteistyö vammaispalvelulain perusteella järjestettävän vammaisten lasten aamu- ja iltapäivätoiminnan toteuttamisessa. Hyvinvointialue voisi hankkia kunnalta koulua käyvien vammaisten lasten lyhytaikaista huolenpitoa, jota voitaisiin tarvittaessa järjestää koulun tiloissa hyödyntäen koulunkäyntiavustajien työpanosta. Hyvinvointialueen ei tarvitsisi kilpailuttaa palvelua eikä kunnalta edellytettäisi palvelun yhtiöittämistä.

Kehitysvammahuollon järjestämisestä nykyisin pääosin vastaavat erityishuoltopiirit purkautuvat ja kaikkien vammaispalveluiden järjestämisvastuu siirtyy hyvinvointialueille. Muuttuvassa tilanteessa palveluiden jatkuvuuden turvaamiseksi kehitysvammalaissa säädettäisiin siitä, että erityishuoltoa olisi mahdollista toteuttaa myös osana kehitysvammapsykiatrian osastolla annettavaa erikoissairaanhoitoa. Palveluita ei enää järjestettäisi kehitysvammalain perusteella, vaan kehitysvammalaissa säädettäisiin ainoastaan tahdosta riippumattoman erityishuollon järjestämisestä sekä itsemääräämisoikeuden vahvistamisesta ja erityishuollossa tapahtuvasta rajoitustoimenpiteiden käytöstä.

Sosiaalihuollon yleislakina sovelletaan sosiaalihuoltolakia ja terveydenhuollon yleislakina terveydenhuoltolakia. Jatkossakin myös vammaiset henkilöt saisivat tarvitsemansa sosiaalihuollon palvelut ja tuen aina ensisijaisesti sosiaalihuoltolain perusteella. Vammaisten henkilöiden terveydenhuolto järjestettäisiin yhdenvertaisesti muiden kanssa terveydenhuoltolain nojalla.

Vammaispalvelulain perusteella järjestettäisiin erityispalveluita vammaiselle henkilölle, joka ei saa yksilöllisen tarpeensa mukaisia, sopivia ja tavanomaisessa elämässä tarvittavia palveluita yleislakien perusteella.

Lain perusteella voisi saada seuraavia palveluja: 

• Valmennus itsenäisessä elämässä tarvittavien taitojen opetteluun, viittomakielen opetus ja vaihtoehtoisten kommunikaatiokeinojen käytön ohjaus, valmennus elämän muutostilanteisiin.
• Henkilökohtainen apu päivittäisiin toimiin, työhön ja opiskeluun sekä vuorovaikutukseen, vapaa-ajan toimintoihin ja yhteiskunnalliseen osallistumiseen.
• Erityinen osallisuuden tuki, jonka avulla vammainen henkilö voi toisen henkilön tukemana pitää yhteyttä itselleen tärkeisiin ihmisiin tai tehdä ohjattuna itselleen mieluisia osallisuutta edistäviä asioita.
• Tuettu päätöksenteko, jonka tarkoitus on tukea vammaista henkilöä päätöksenteossa siten, että hän voi tehdä itse omaa elämäänsä koskevia merkittäviä päätöksiä. 
• Vaativa moniammatillinen tuki vammaisen henkilön kommunikoinnin, sosiaalisen vuorovaikutuksen, itsemääräämisoikeuden tai osallisuuden turvaamiseksi taikka vammaisen henkilön haastavan käyttäytymisen syiden selvittämiseksi ja ongelmien ratkaisemiseksi vaativissa tilanteissa.
• Asumisen tuki vammaisille henkilöille, jotka tarvitsevat apua tai tukea päivittäisissä toiminnoissa.
• Lapsen asumisen tuki ensisijaisesti lapsen kotona asumisen turvaamiseksi ja toissijaisesti lapsen asumisen järjestämiseksi kodin ulkopuolella silloin, kun lapsella ei ole lastensuojelun tarvetta, mutta oman perheen kanssa asuminen ei ole mahdollista yksilöllisestä avusta ja tuesta huolimatta.
• Esteettömän asumisen tuki käsittää asunnon muutostyöt, välineet ja tekniset ratkaisut.
• Lyhytaikainen huolenpito oman perheen tai läheisen kanssa asuville.
• Päivätoiminta niille vanhuuseläkeikää nuoremmille vammaisille henkilöille, jotka tarvitsevat päivittäistä osallisuuden tukea eivätkä pysty osallistumaan sosiaalihuoltolain mukaisiin työllistymistä edistäviin toimiin tai sosiaalihuoltolain mukainen toiminta ei vastaa henkilön yksilöllisiin tarpeisiin.
• Liikkumisen tuki monin eri tavoin järjestettynä (jaksottaminen, matkabudjetti, taksi, henkilökohtainen apu, saattaja, auto tai muu kulkuneuvo, muu soveltuva tapa).
• Taloudellinen tuki välineiden ja teknisten ratkaisujen hankkimiseen. 
• Muut lain tarkoituksen toteuttamiseksi tarvittavat palvelut ja taloudelliset tukitoimet.

Vammaispalveluita voisi saada henkilö, joka ei saa yksilöllisen tarpeensa mukaisia, sopivia ja tavanomaisessa elämässä tarvitsemiaan palveluita muun lain perusteella. Lisäksi oikeus vammaispalvelulain mukaisiin palveluihin edellyttäisi, että henkilö täyttää kaikki lain soveltamisalassa määritellyt edellytykset ja laissa palvelukohtaisesti määritellyt palvelun myöntämisedellytykset. 

• Lakia sovellettaisiin henkilöön, jonka vamman tai sairauden aiheuttama fyysinen, kognitiivinen, psyykkinen, sosiaalinen tai aisteihin liittyvä toimintarajoite on pitkäaikainen tai pysyvä 
• Vamma tai sairaus yhdessä yhteiskunnassa esiintyvien esteiden kanssa estää osallistumisen yhteiskuntaan yhdenvertaisesti muiden kanssa 
• Avun, tuen tai huolenpidon tarve johtuu pääasiassa muusta kuin iäkkäänä alkaneesta ja tyypillisesti iäkkäillä henkilöillä esiintyvästä sairaudesta tai yleisestä vanhuudesta johtuvasta rappeutumisesta taikka heikkoudesta
• Itsenäisen elämän, osallisuuden tai yhdenvertaisuuden toteutuminen edellyttää välttämättä vammaispalvelulain mukaisia palveluita 

Henkilökohtainen budjetointi ei ole mukana tässä lainsäädäntöuudistuksessa. Henkilökohtaisen budjetoinnin piirteitä kuitenkin sisältyy lakiesitykseen sisältyvään ns. matkabudjettiin, joka olisi uusi vaihtoehtoinen tapa toteuttaa vammaisen henkilön oikeutta liikkumiseen. Matkabudjetti olisi yksi liikkumisen tuki –palvelun toteuttamistapa. Matkabudjetissa liikkumisen tukeen myönnettäisiin matkojen lukumäärän sijaan tietty euromäärä tai euro- ja kilometrimäärä. Euromäärään sekä kilometri- ja euromäärään perustuvia matkoja voisi tehdä koko maan alueella.

Oikeus saada vammaispalveluita ei perustuisi diagnoosiin, vaan vamman tai sairauden aiheuttamasta pitkäaikaisesta tai pysyvästä toimintakyvyn rajoitteesta johtuvaan yksilölliseen avun ja tuen tarpeeseen. Sairaus tai vamman laatu ei näin määrittelisi palveluiden saamista.

Iäkkään henkilön palvelut järjestettäisiin vammaispalvelulain perusteella, jos avun, tuen tai huolenpidon tarve johtuu pääasiassa muusta kuin iäkkäänä alkaneesta ja tyypillisesti iäkkäillä henkilöillä esiintyvästä sairaudesta tai yleisestä vanhuudesta johtuvasta rappeutumisesta taikka heikkoudesta. Laissa ei olisi ikärajaa, vaan iäkkään henkilön oikeus vammaispalveluihin arvioidaan aina yksilöllisesti. 

Rajaus ei sulkisi henkilöitä iän perusteella vammaispalvelulain soveltamisalan ulkopuolelle, vaan tavoitteena olisi erityispalveluiden kohdentuminen lain tarkoituksen mukaisesti.

Vammaisen henkilön ikääntyessä olisi arvioitava, liittyykö uusi tai lisääntynyt toimintakyvyn rajoite jo olemassa olevaan vammaan tai sairauteen vai iäkkäänä alkaneeseen ja tyypillisesti iäkkäillä henkilöillä esiintyvään sairauteen tai yleisestä vanhuudesta johtuvaan rappeutumiseen tai heikkouteen. Henkilöt, joiden avun ja tuen tarve johtuu ennen korkeaa ikää tapahtuneesta vammautumisesta ja siitä seuranneesta toimintakyvyn heikentymisestä, säilyttäisivät oikeutensa erityispalveluihin, samoin kuin henkilöt, joiden iäkkäänä tapahtuva vammautuminen ei liittyisi tyypillisesti ikääntymisestä johtuvaan sairauteen tai vanhuudesta johtuvaan rappeutumiseen tai heikkouteen.

Nykyisessä vammaispalvelulaissa olevaa vaikeavammainen-termiä ei käytettäisi uudessa laissa, koska uusi laki ei perustu diagnooseihin.  Esitys perustuu oikeuteen yksilöllisen tarpeen, ei vamman laadun mukaiseen apuun ja tukeen.  Vaikeavammainen-sana ei yksin kerro riittävästi ihmisen palveluiden tarpeesta.  Suomea sitovat ihmisoikeussopimukset ja Suomen perustuslaki edellyttävät, että kaikkia vammaisia ihmisiä kohdellaan yhdenvertaisesti. Vammaissopimuksen tavoitteena on taata yhdenvertaiset oikeudet vammaisille henkilöille riippumatta diagnoosista tai vamman laadusta. Sen lisäksi avun ja tuen tarpeeseen vaikuttavat monet muutkin tekijät, kuten henkilön toimintaympäristö ja elämäntilanne. Vammaisuuden aiheuttama toimintarajoite tulee aina arvioida suhteessa henkilön ympäristöön.

Vammaisella henkilöllä olisi oikeus saada henkilökohtaista apua, jos hän tarvitsee toisen henkilön apua päivittäisissä toimissa, työssä tai opiskelussa tai vuorovaikutuksessa, vapaa-ajan toiminnassa tai yhteiskunnallisessa osallistumisessa.

Nykyisessä vammaispalvelulaissa henkilökohtaisen avun myöntämisen edellytyksenä on lisäksi, että vaikeavammaisella henkilöllä on voimavaroja määritellä avun sisältö ja toteutustapa (ns. voimavaraedellytys).

Uuteen vammaispalvelulakiin edellytys on muotoiltu lievemmin, nykyisen lain aikana syntynyttä oikeuskäytäntöä vastaavalla tavalla. Uuden vammaispalvelulain mukaan oikeus saada henkilökohtaista apua edellyttäisi, että vammainen henkilö kykenee muodostamaan ja ilmaisemaan tahtonsa avun sisällöstä itsenäisesti tai tuettuna käyttäen itselleen soveltuvaa kommunikaatiokeinoa.

Erityinen osallisuuden tuki olisi laissa säädettynä uusi palvelu. Se olisi toisen henkilön antamaa vammaisen henkilön tarpeiden ja toivomusten mukaista yksilöllistä osallisuuden tukea. Palvelu sisältäisi tarvittavan avun sisältöön ja käytännön toteuttamiseen liittyvän ohjauksen. Palvelua antaisi ensisijaisesti sosiaali- tai terveydenhuollon ammattihenkilö tai muun soveltuvan tutkinnon suorittanut henkilö ja toissijaisesti muuten osaamisensa puolesta tehtävään soveltuva henkilö. Palvelusta hyötyisivät esimerkiksi ne vammaiset henkilöt, joiden yksilöllisiin osallisuuden tuen tarpeisiin henkilökohtainen apu ei vastaa.

Vammaisella henkilöllä olisi oikeus saada erityistä osallisuuden tukea, jos hän tarvitsee sitä voidakseen pitää yhteyttä itselleen tärkeisiin ihmisiin tai voidakseen tehdä ohjattuna itselleen mieluisia osallisuutta edistäviä asioita. Erityistä osallisuuden tukea myönnettäisiin ensisijaisesti kodin ulkopuolelle ja toissijaisesti kotiin.

Tuettu päätöksenteko olisi laissa säädettynä uusi palvelu. Tuetun päätöksenteon tarkoitus on tukea vammaista henkilöä päätöksenteossa siten, että hän voi tehdä itse omaa elämäänsä koskevia päätöksiä.

Tuettu päätöksenteko tarkoittaisi esimerkiksi tukea tiedon saamiseen, päätös- tai toimintavaihtoehtojen selvittämiseen ja oman tahdon muodostamiseen. Tuettua päätöksentekoa tulee saada tarvittaessa koko päätöksentekoprosessin ajan.

Tuettua päätöksentekoa olisi mahdollista saada erillisenä palveluna vain merkittävällä tavalla omaan elämään vaikuttavissa päätöksentekotilanteissa, esimerkiksi asuin- ja opiskelupaikan valinnassa. Muissa tilanteissa tuettu päätöksenteko sisältyy toimintatapana vammaispalvelulain perusteella järjestettäviin palveluihin, jos se soveltuu palvelun luonteeseen.

Vaativa moniammatillinen tuki olisi sosiaali- ja terveydenhuollon ammattihenkilöiden yhteistyössä toteuttama palvelukokonaisuus vaativissa tilanteissa, joita ei voitaisi ratkaista yksittäisillä sosiaali- tai terveydenhuollon toimenpiteillä ja jotka edellyttäisivät moniammatillista työskentelyä. Vaativaa moniammatillista tukea annettaisiin vammaisen henkilön kommunikoinnin, sosiaalisen vuorovaikutuksen, itsemääräämisoikeuden tai osallisuuden turvaamiseksi tai haastavan käyttäytymisen syiden selvittämiseksi ja ongelmien ratkaisemiseksi.

Vaativa moniammatillinen tuki sisältäisi moniammatillisen asiantuntijaryhmän jäsenten vammaiselle henkilölle antaman asiantuntijatuen ja asiantuntijaryhmän yhteisen työskentelyn yhdessä vammaisen henkilön kanssa. Vaativan moniammatillisen tuen asiantuntijaryhmissä tulisi olla riittävä lääketieteen, psykologian, sosiaalityön, vuorovaikutuksen ja muu asiantuntemus vaativan moniammatillisen tuen toteuttamista varten. Tarvittavat ryhmän asiantuntijat määräytyisivät vammaisen henkilön yksilöllisen tuen tarpeen ja tilanteen vaativuuden mukaan.

Vaativa moniammatillinen tuki sisältäisi lisäksi vammaisen henkilön yksilöllisen tarpeen edellyttämät terveydenhuollon tutkimukset.  

Vaativaa moniammatillista tukea järjestettäisiin ensisijaisesti vammaisen henkilön kotiin tai muuhun omaan toimintaympäristöön. 

Vaativa moniammatillinen tuki olisi erillinen palvelu suhteessa asumisen tukeen. Sillä voidaan kuitenkin täydentää asumisen tuen kokonaisuutta.

Vaativan moniammatillisen tuen yksikkö olisi sellainen ympärivuorokautinen yksikkö, jolla olisi käytettävissään vaativan moniammatillisen tuen toteuttamiseen ja tahdosta riippumattomaan erityishuoltoon liittyvien tutkimusten suorittamiseen tarvittava lääketieteen, psykologian ja sosiaalityön osaaminen. 

Koska moniammatillisten asiantuntijaryhmien työ on yleensä pitkäjänteistä ja tiivistä yhteistyötä edellyttävää, tulisi tarvittavien moniammatillisen asiantuntijaryhmien olla mahdollisuuksien mukaan pysyviä. Vammaisen henkilön yksilölliset tarpeet määrittävät kuitenkin sen, mitkä asiantuntijat hänen kanssaan työskentelisivät. Vammaisen henkilön kanssa työskentelevän moniammatillinen asiantuntijaryhmän jäsenten olisi oltava eri henkilöitä kuin päätöksiä tekevän moniammatillisen asiantuntijaryhmän jäsenet. 

Vaativan moniammatillisen tuen yksikkö voisi olla sosiaalihuoltolain 21 c §:ssä tarkoitettu ympärivuorokautisen palveluasumisen yksikkö tai 22 §:ssä tarkoitettu laitosyksikkö taikka terveydenhuoltolain 67 §:n 1 momentissa tarkoitettu kehitysvammapsykiatrian osasto. Vaativan tuen yksikkö määriteltäisiin kehitysvammalain 9 §:ssä. Vaativan moniammatillisen tuen yksiköissä voisi olla muitakin kuin erityishuollon tarpeessa olevia henkilöitä. 

Hyvinvointialueella olisi oltava alueella esiintyvän tarpeen mukainen määrä vaativan moniammatillisen tuen yksiköitä. Yksiköiden riittävyydestä olisi mahdollista huolehtia myös yhteistyössä muiden hyvinvointialueiden kanssa. Erityisesti silloin, jos tarvittava palvelu on erityisen vaativaa, on järkevää keskittää osaamista.  

Vaativan moniammatillisen tuen yksikössä olevan henkilön asuminen järjestettäisiin jatkossa aina asumisen tukena vammaispalvelulain perusteella, ellei kyseessä olisi pitkäaikainen laitoshoito.

Lyhytaikaista huolenpitoa järjestettäisiin erityisesti vammaisen henkilön huolenpidosta vastaavien henkilöiden hyvinvoinnin ja jaksamisen tukemiseksi sekä muun muassa heidän työnteon mahdollistamiseksi. Lyhytaikaiseen huolenpitoon sisältyisi samoja palveluita, joita nykyisin on myönnetty kehitysvammalain nojalla erityishuoltona ja vammaispalvelulain nojalla esimerkiksi lyhytaikaisena hoitona. 

Lyhytaikaista huolenpitoa olisivat esimerkiksi ns. tilapäishoito, lomituspalvelut sekä koululaisten aamu- ja iltapäivätoiminta silloin, jos koulun järjestämä ensisijaisesti toteutettava palvelu ei olisi lapselle hänen vammansa aiheuttamien erityisten tarpeiden vuoksi sopivaa.

Lyhytaikainen huolenpito olisi toteutettava siten, että se vahvistaa vammaisen henkilön osallisuutta. Lyhytaikaista huolenpitoa voidaan toteuttaa entistä monipuolisemmin henkilökohtaisena tai ryhmässä annettavana palveluna taikka osana muuta palvelua. Vammaisen henkilön omat toiveet ja tarpeet tulisi aina ottaa huomioon.

Hyvinvointialueet voisivat hankkia lyhytaikaista huolenpitoa kuntien opetustoimelta ilman että hyvinvointialueiden tarvitsisi kilpailuttaa hankintaa ja kuntien yhtiöittää toimintaa.

Kehitysvammaisten erityishuollosta annettua lakia ehdotetaan muutettavaksi siten, että erityishuollon sisältö supistuisi merkittävästi. Kaikki vammaiset henkilöt saisivat tarvitsemansa sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut saman lainsäädännön perusteella diagnoosista riippumatta. Kehitysvammalain perusteella ei järjestettäisi palveluita. 

Tässä vaiheessa kehitysvammalakiin jäisivät kuitenkin tahdosta riippumattoman erityishuollon järjestämistä sekä itsemääräämisoikeuden vahvistamista ja erityishuollossa tapahtuvaa rajoitustoimenpiteiden käyttöä koskevat säännökset. Kehitysvammalain perusteella tehtäisiin ainoastaan päätökset erityishuollon antamisesta ja lopettamisesta, rajoitustoimenpiteiden käyttämisestä sekä tahdosta riippumattomasta erityishuollosta.

Jatkossa näistä asioista on tarkoitus säätää muun itsemääräämisoikeuden vahvistamista ja rajoitustoimenpiteiden käyttöä koskevan laajan kokonaisuuden yhteydessä, jonka valmistelu on käynnissä. 

Kuten nykyisinkin, vammaispalvelulain mukainen päivätoiminta olisi subjektiivisena oikeutena tarkoitettu vanhuuseläkeikää nuoremmille vammaisille henkilöille. Uuden lain mukaista päivätoimintaa voitaisiin kuitenkin harkinnan mukaan järjestää myös vanhuuseläkeiän saavuttaneelle henkilölle, jos se katsottaisin asiakkaan tarpeiden mukaiseksi. Iäkkäiden ja nuorempien henkilöiden päivätoimintaan liittyvät tavoitteet, tarpeet ja toiveet voivat kuitenkin olla erilaisia. Iäkkäät vammaiset henkilöt voivat osallistua myös sosiaalihuoltolain nojalla järjestettyyn iäkkäiden päivätoimintaan.

Vamman aiheuttaman toimintarajoitteen vuoksi vammaispalvelulain perusteella myönnettävät erityispalvelut olisivat jatkossakin pääsääntöisesti maksuttomia. Tästä säädettäisiin asiakasmaksulaissa vastaavasti kuin nykyisin. Niin sanotusta ylläpidosta eli asioista, joita kaikki ihmiset tarvitsevat (esim. asuminen, ruoka, siivousaineet), voitaisiin periä kohtuullinen maksu.

Vammaisten henkilöiden vamman vuoksi tarvitsemien palveluiden maksuttomuuden taustalla on ajatus siitä, että kyse on palveluista, joiden tarkoituksena on vammaisten henkilöiden toimintaedellytysten turvaaminen ja yhdenvertaisuuden edistäminen suhteessa vammattomiin henkilöihin. Vamman vuoksi tarvittavat palvelut ovat sellaisia, joita muut henkilöt eivät tarvitse ja tämän vuoksi niistä ei peritä maksuja.

Kyse on positiivisesta erityiskohtelusta, jota tarvitaan tosiasiallisen yhdenvertaisuuden toteutumiseksi. Jos palvelut eivät liity vammasta johtuvaan tarpeeseen, vammaiset henkilöt maksavat niistä kuten muutkin ihmiset.

Asiakasmaksulaissa säädettäisiin kodin ulkopuolella järjestettävän lapsen asumisen tuen maksusta. Maksun tavoitteena olisi mahdollisimman yhdenvertainen tilanne suhteessa muihin lapsiin ja vanhempiin. Vanhemmat vastaisivat lapsen elatuksesta myös silloin, kun lapsi ei asu kotona heidän kanssaan. Ehdotettu maksu vastaisi lisäksi pitkälti nykyisiä lastensuojelusta perittäviä maksuja.

Kuljetuspalveluna järjestettävästä liikkumisen tuesta olisi edelleen mahdollista periä enintään julkisen liikenteen maksua vastaava maksu tai muun siihen verrattava kohtuullinen maksu.

Kehitysvammalain perusteella ei järjestettäisi enää jatkossa palveluita. Asiakasmaksulaissa säädettäisiin kuitenkin siitä, että erityishuolto ja tahdosta riippumattomaan erityishuoltoon tai sitä edeltävään tutkimukseen määrätyn henkilön kuljetukset toimintayksiköiden välillä olisivat maksuttomia. Ylläpidosta voitaisiin periä kohtuullinen maksu.

Asiakasmaksut tai palvelun maksuttomuus riippuisivat jatkossakin siitä, minkä lain perusteella palvelu järjestetään. Esimerkiksi sosiaalihuoltolain perusteella järjestettävästä palvelusta voi olla mahdollista periä asiakasmaksulainsäädännön mukainen asiakasmaksu.

Vammaisen henkilön omia voimavaroja voitaisiin tarvittaessa vahvistaa esimerkiksi valmennuksella. Tämä tarkoittaisi tavoitteellista itsenäisessä elämässä tarvittavien taitojen opettelua, viittomakielen opetusta ja vaihtoehtoisten kommunikaatiokeinojen käytön ohjausta sekä valmennusta elämän muutostilanteissa. 

Esimerkiksi liikkumistaidon ohjauksella voitaisiin valmentaa vammaisia henkilöitä julkisen liikenteen käyttöön, vähentää tarvetta liikkumisen tukeen ja lisätä näin itsenäisyyttä liikkumisessa. 

Osa vammaisista henkilöistä pystyy riittävän valmennuksen avulla selviytymään itsenäisesti tavallisessa asunnossa tai siirtymään ryhmäkodista itsenäisempään asumiseen. Valmennus ei korvaisi terveydenhuollon järjestämiä kuntoutus- ja terapiapalveluita. Monet muutkin palvelut, kuten henkilökohtainen apu ja liikkumisen tuki sekä asumisen tuki edistäisivät vammaisen henkilön mahdollisuuksia elää itsenäistä elämää.

Uuden lain mukaan välttämättömyyden edellytys täyttyisi, jos vammainen henkilö ei saisi yksilöllisen tarpeensa mukaisia ja sopivia itsenäisen elämän, osallisuuden ja yhdenvertaisuuden toteutumisen edellytyksenä olevia palveluita sosiaalihuoltolain tai muiden yleislakien perusteella. Apu tai tuki olisi välttämätöntä, jos henkilö ei ilman sitä kykenisi suoriutumaan kulloinkin kyseessä olevasta toiminnosta. Apu tai tuki olisi arvioitava välttämättömäksi myös, jos henkilön terveys tai turvallisuus vaarantuisi ilman apua tai tukea.

Nykyisen vammaispalvelulain mukaan saattajapalvelu liittyy aina kuljetuspalveluun eikä sitä ole myönnetty erillisenä. Jatkossa saattajan apua voisi saada myös erillisesti toteutettuna. Tarkoituksena on, että saattajan antamaa apua liikkumiseen järjestettäisiin eri tavoin toteutettuna nykyistä enemmän.

Lähtökohtana olisi kuten nykyisinkin, että myös vammaisten henkilöiden liikkuminen tapahtuu ensisijaisesti osana esteetöntä ja toimivaa julkista joukkoliikennettä (ml. myös kutsu- ja palveluliikenne). Liikkumisen tuen myöntämisen edellytyksenä olisi, että vammaisella henkilöllä on erityisiä vaikeuksia liikkumisessa eikä hän pysty itsenäisesti käyttämään julkista joukkoliikennettä ilman kohtuuttoman suuria vaikeuksia. 

Jos liikkumisen tuen tarve liittyisi pääasiassa iäkkäänä alkaneeseen ja tyypillisesti iäkkäillä henkilöillä esiintyvään sairauteen tai yleiseen vanhuudesta johtuvaan rappeutumiseen tai heikkouteen, palvelut järjestettäisiin sosiaalihuoltolain mukaisina palveluina.

Liikkumisen tukea järjestettäisiin työ- ja opiskelumatkoihin sekä työllistymistä tukevan toiminnan, työtoiminnan ja päivätoiminnan sekä muun tavanomaisen elämän matkoihin. Lisäksi liikkumisen tukea järjestettäisiin tarvittaessa valmennuksen, erityisen osallisuuden tuen, tuetun päätöksenteon, vaativan moniammatillisen tuen ja lyhytaikaisen huolenpidon matkoihin.  

Laissa säädettäisiin liikkumisen tukeen kuuluvien palveluiden määrästä ja määrän arvioinnista, oikeudesta tehdä matkan aikana kohtuullinen pysähdys tai poikkeama asiointia varten sekä matkojen alueellisesta ulottuvuudesta ja matkojen yhdistelystä.

Liikkumisen tuki voitaisiin toteuttaa perinteisen kuljetuspalvelun lisäksi henkilökohtaisen avun tai saattajan avulla, antamalla vammaisen henkilön käyttöön auto tai muu kulkuneuvo, myöntämällä auton tai muun kulkuneuvon hankintaan taloudellista tukea tai muulla soveltuvalla tavalla. 

Liikkumisen tuessa otettaisiin käyttöön ns. matkabudjetti. Matkoihin voitaisiin vammaisen henkilön hakemuksesta myöntää matkojen lukumäärän sijaan tietty euromäärä tai euro- ja kilometrimäärä huomioon ottaen henkilön liikkumisen tarve, esimerkiksi välimatkat asuinpaikkakunnalla. Matkabudjettia voisi käyttää koko maan alueella. 

Lisäksi hyvinvointialue voisi vammaisen henkilön hakemuksesta päättää, että liikkumisen tuki jaksotetaan kuukauden sijaan pidemmälle, korkeintaan yhden vuoden pituiselle ajalle.

Liikkumisen tukea voitaisiin järjestää monella eri toteuttamistavalla. Hyvinvointialue voisi antaa vammaiselle henkilölle auton käyttöön. Hyvinvointialue voisi myös myöntää vammaiselle henkilölle taloudellista tukea auton hankintaan kuten nykyisinkin. Edellytyksenä liikkumisen tuen järjestämiselle tällä tavalla olisi uuden lain mukaan, että vammaisen henkilön liikkumisen tuen tarve on runsasta.

Uutta olisi, että tukea voitaisiin jatkossa antaa muunkin vammaiselle henkilölle sopivan kulkuneuvon hankintaan. Kyseeseen voisi tulla esimerkiksi moottorikelkka tai mönkijä. Vakiomallisen kulkuvälineen välttämättömät ja kohtuulliset muutostyöt voitaisiin myöntää taloudellisena tukena kuten nykyisinkin.

Julkisesti tuetun auton tai muun kulkuneuvon käytettävissä olo otettaisiin huomioon muun liikkumisen tuen määrässä. Näissä tilanteissa henkilöllä olisi oikeus saada vähintään 24 yhdensuuntaista matkaa vuodessa, jollei henkilö hae pienempää määrää matkoja.

Lähtökohtana on, että vammaiset henkilöt voisivat asua tavallisissa asunnoissa ja asuinympäristöissä ja saada siihen tarvittavaa apua tai tukea.

Vammaisella henkilöllä olisi oikeus saada asumisen tukea, jos hän tarvitsee apua ja tukea päivittäisissä toimissa. Vammaisen henkilön yksilölliset tarpeet ja toiveet määrittäisivät asumisen tuen sisällön ja määrän sekä toteuttamistavan. Asumisen tuki voitaisiin järjestää yksittäiseen ns. tavalliseen asuntoon, asuntoryhmään tai ryhmäkotiin. 

Kuten nykyinen palveluasuminen, asumisen tuki voisi muodostua yksilöllisen tarpeen mukaisesta palvelukokonaisuudesta. Palvelukokonaisuuteen voisi kuulua esimerkiksi henkilökohtaista apua, omaishoidon tukea ja kotisairaanhoitoa taikka ryhmäkodissa saatavaa apua päivittäisiin toimiin ja henkilökohtaista apua vapaa-ajan toimintaan.

Vammaiselle lapselle myönnettävän asumisen tuen tarkoituksena olisi turvata lapsen mahdollisuus asua kotona oman perheensä kanssa. Vammaiselle lapselle ja hänen perheelleen olisi järjestettävä sellainen yksilöllinen apu ja tuki, joka mahdollistaisi lapselle hänen ikäänsä ja kehitysvaiheeseensa nähden tarpeellisen hoidon ja huolenpidon sekä turvallisen kasvuympäristön. Vammaisen lapsen ensisijainen asuinpaikka on jatkossakin kotona oman perheen kanssa.

Vammaisen lapsen ja hänen perheensä olisi aina saatava sellainen tuki, joka mahdollistaa lapsen asumisen oman perheensä kanssa. Niissä poikkeuksellisissa tilanteissa, joissa lapsi ei voi vammansa aiheuttaman avun ja tuen tarpeen vuoksi asua vanhempiensa kanssa, asuminen voitaisiin huoltajien hakemuksesta järjestää vammaispalvelulain perusteella perhehoidossa tai enintään seitsemän lapsen ryhmäkodissa. Silloin, kun lapsen huostaanoton ja sijaishuollon edellytykset täyttyvät, lapsen sijoittaminen kodin ulkopuolelle tehtäisiin jatkossakin lastensuojelulain perusteella.

Esitykseen sisältyy kolmen vuoden siirtymäaika.

Nykyisten säännösten perusteella tehdyt päätökset pysyisivät voimassa niihin merkityn voimassaoloajan, vaikka uusi laki tulee voimaan. Jos päätös olisi voimassa esimerkiksi ajalla 1.1.-30.6.2023, päätös pysyisi voimassa kyseisen ajan, minkä jälkeen noudatettaisiin uutta lakia.

Päätökset pysyisivät voimassa kuitenkin enintään kolme vuotta uuden lain voimaantulosta, minkä jälkeen päätösten olisi vastattava uutta lakia. Kolmen vuoden siirtymäaikana päätökset olisi saatettava uuden vammaispalvelulain mukaisiksi aina silloin, kun vammainen henkilö niin haluaisi. Lisäksi hyvinvointialueen olisi saatettava päätökset siirtymäaikana uuden lain mukaisiksi, jos vammaisen henkilön palvelutarve sitä edellyttäisi.

Poikkeuksena olisi kehitysvammalain perusteella tehty päätös kuntouttavasta varhaiskasvatuksesta, jota ei koskisi kolmen vuoden enimmäisaika. Päätös pysyisi voimassa päätökseen merkityn voimassaoloajan, vaikka voimassaoloaika olisi pidempi kuin kolme vuotta. Muilta osin noudatettaisiin yleistä siirtymäaikaa eli jos päätös olisi voimassa esimerkiksi ajalla 1.1.-30.6.2023, päätös pysyisi voimassa kyseisen ajan, minkä jälkeen noudatettaisiin uutta lakia.

Uusiin ja muuttuneisiin palvelutarpeisiin olisi oltava valmius vastata uuden vammaispalvelulain mukaisesti heti palvelutarpeen ilmettyä. Tuettua päätöksentekoa erillisenä palveluna olisi kuitenkin velvollisuus järjestää vasta 1.1.2025 alkaen. Erityistä osallisuuden tukea olisi kolmen vuoden siirtymäaikana järjestettävä vammaiselle henkilölle vähintään 10 tuntia kuukaudessa ja siirtymäajan jälkeen 20 tuntia kuukaudessa.

Kun uusi laki tulisi voimaan, lähtökohta olisi uuden lain noudattaminen. Jos hakemus kuitenkin jätetään ennen uuden lain voimaantuloa eli vuonna 2022, hakemus käsiteltäisiin vanhojen säännösten mukaisesti, vaikka hakemus käsiteltäisiin vasta uuden lain tultua voimaan vuonna 2023. Myös uuden lain tullessa voimaan jo vireillä oleva muutoksenhakuasia käsiteltäisiin loppuun vanhojen säännösten mukaisesti. Asiakasmaksut ja palvelupäätökset kulkisivat käsi kädessä, eli jos palvelupäätös olisi tehty vanhojen säännösten mukaan, myös asiakasmaksu määräytyisi vanhojen säännösten mukaan.

Asiakasmaksut ja palvelupäätökset kulkisivat käsi kädessä. Jos palvelupäätös olisi tehty vanhojen säännösten mukaan, myös asiakasmaksu määräytyisi vanhojen säännösten mukaan niin kauan, kunnes vanha palvelupäätös saatettaisiin uuden lain mukaiseksi. Jos palvelupäätös tehtäisiin uuden lain perusteella, asiakasmaksu määräytyisi myös uusien säännösten mukaan.

Nykyisin hengityshalvauspotilaan hoito on tullut järjestää sairaalassa tai sairaalan kirjoista poistamatta kotihoidossa. Hoito jatkuisi ennallaan kolmen vuoden siirtymäajan, ellei hengityshalvausstatuksen saanut henkilö itse haluaisi siirtyä uuden lain piiriin. Kolmen vuoden siirtymäajan jälkeen tai henkilön omasta pyynnöstä tätä aikaisemmin hengityshalvausstatus ja samalla hengityshalvausstatukseen perustuva hoidon maksuttomuus purkautuisivat. Ylläpitokorvaukselle olisi kuitenkin erillinen, pidempi siirtymäaikansa, joka ei ole sidottu hengityshalvausstatuksen purkautumisen ajankohtaan.

Palvelut voisivat jatkossakin olla maksuttomia asiakasmaksulain perusteella. Jos nykyisen hengityshalvauspotilaan palvelut järjestettäisiin uudistuksen myötä esimerkiksi vammaispalvelulain mukaisena asumisen tukena, asumisen tukeen sisältyvät apu, tuki ja palvelut olisivat maksuttomia asiakasmaksulain perusteella.

Ylläpitokorvaukselle olisi kuitenkin erillinen, pidempi siirtymäaikansa, joka ei olisi sidottu hengityshalvausstatuksen purkautumisen ajankohtaan. Siirtymäaikana ylläpitokorvausta maksettaisiin ja se poistuisi asteittain riippumatta siitä, siirtyisikö henkilö uuden lain piiriin heti vai siirtymäajan jälkeen. Kolmen vuoden siirtymäaikana ylläpitokorvausta maksettaisiin samoin perustein kuin aikaisemmin. Sen jälkeen ylläpitokorvausta pienennettäisiin asteittain 20 prosenttia vuodessa viiden vuoden ajan. Tämän jälkeen korvaus poistuisi kokonaisuudessaan.

Uudistuksen myötä päätöksiä tekevä vaativan moniammatillisen tuen asiantuntijaryhmä tekisi päätöksen erityishuollon antamisesta kehitysvammaiselle henkilölle. Tämä päätös olisi edellytys rajoitustoimenpiteiden käyttämiselle. Päätöksen tekisi aina ryhmä yhdessä, ei sen yksittäiset jäsenet. Päätöksiä tekevä moniammatillinen ryhmä ei tekisi päätöksiä yksittäisten rajoitustoimenpiteiden käyttämisestä. 

Kuten nykyisinkin, jokaisen rajoitustoimenpiteen osalta tehtäisiin lisäksi päätös rajoitustoimenpiteen käyttämisestä siten kuin kehitysvammalain 3 a luvussa säädetään. Rajoitustoimenpiteitä koskevat yksityiskohtaiset säännökset eivät muuttuisi uudistuksessa. Ratkaisun tai päätöksen rajoitustoimenpiteen käyttämisestä tekisi jatkossakin kussakin rajoitustoimenpidettä koskevassa pykälässä mainittu henkilö. 

Jatkossa päätöksiä tekevä moniammatillinen ryhmä tekisi päätöksen myös henkilön määräämisestä tahdosta riippumattomaan erityishuoltoon. Tätä edeltäisi tutkimus vaativan moniammatillisen tuen yksikössä ja siitä annettu kirjallinen tutkimuslausunto. Päätöksiä tekevän moniammatillisen ryhmän päätös tahdosta riippumattomasta erityishuollosta olisi alistettava hallinto-oikeuden vahvistettavaksi. 

Koska kaikki palvelut järjestettäisiin uuden vammaispalvelulain perusteella, erityishuolto-ohjelmaa ei enää tehtäisi.

Kehitysvammaisen henkilön palveluista tehtäisiin hallintopäätökset vammaispalvelulain perusteella. Sitä ennen tehtäisiin palvelutarpeen arviointi ja palvelusuunnitelma yhteistyössä vammaisen henkilön kanssa.

Kehitysvammaiselle henkilölle tehtäisiin aina päätös uuden vammaispalvelulain mukaisesta asumisen tuesta samoin kuin muillekin vammaisille henkilöille. Asumiseen tukeen voitaisiin tarvittaessa liittää muita esimerkiksi sosiaalihuoltolain mukaisia palveluita. Silloin, kun nämä palvelut järjestettäisiin osana asumisen tukea, ne olisivat maksuttomia. Päätös tehtäisiin siten kuin uuden vammaispalvelulain 5 §:ssä säädettäisiin.

Jotta asumisen tukea saavaan kehitysvammaiseen henkilöön voitaisiin kohdistaa rajoitustoimenpiteitä, hänelle pitäisi jatkossa tehdä lisäksi päätös erityishuollon antamisesta vaativan moniammatillisen tuen yksikössä kehitysvammalain 2 §:n perusteella. Tämän päätöksen tekisi päätöksiä tekevä moniammatillinen asiantuntijaryhmä.

Vaativan moniammatillisen tuen yksikkö tarkoittaisi käytännössä ympärivuorokautista yksikköä, jolla on käytettävissään riittävä lääketieteen, psykologian ja sosiaalityön asiantuntemus vaativan moniammatillisen tuen toteuttamista varten. Vaativan moniammatillisen tuen sisältö määrittyisi uuden vammaispalvelulain 16 ja 17 §:n perusteella. Siitä tehtäisiin tarvittaessa erillinen päätös.

Oikeus saada vammaispalvelulain mukaisia palveluita edellyttäisi, että henkilöllä on pitkäaikainen tai pysyvä toimintarajoite. Toimintarajoitteen pitkäaikaisuutta arvioitaisiin samalla tavalla kuin nykyisin. Pitkäaikaiseksi toimintarajoitteeksi katsottaisiin yleensä toimintarajoite, jonka arvioidaan kestävän vähintään vuoden. Pysyvällä toimintarajoitteella tarkoitettaisiin sellaista vamman tai sairauden aiheuttamaa toimintarajoitetta, joka ei ole luonteeltaan ohimenevä, kuten jalan murtumisesta aiheutuva toimintarajoite. Jos esimerkiksi tapaturman satuttua tiedetään, että siitä aiheutuu henkilölle pitkäaikainen tai pysyvä vamma, palveluita olisi myönnettävä niiden tarpeen ilmetessä ilman vuoden odotusaikaa. Sama pätisi tilanteeseen, jossa toimintarajoite aiheutuu nopeasti etenevästä sairaudesta.

Nykyisessä sosiaalihuoltolaissa edellytetään, että palvelutarpeen arvioinnista ja asiakassuunnitelman laatimisesta vastaa tarkoituksenmukainen sosiaalihuollon ammattihenkilö. Tarkoituksenmukaisuutta arvioitaisiin jatkossa samalla tavalla kuin nykyisin. Uudessa vammaispalvelulaissa edellytettäisiin lisäksi, että kyseessä olisi virkasuhteessa oleva ammattihenkilö. Tämä olisi tärkeää siksi, että vammaispalvelulain mukaisten palveluiden tarpeen arviointi ja asiakassuunnitelman laatiminen sekä vammaispalveluja koskeva päätöksenteko sisältävät julkisen vallan käyttöä, joka liittyy kiinteästi perusoikeuksien kannalta keskeiseen sääntelyyn eli vammaisten henkilöiden oikeussuojan ja heille kuuluvien subjektiivisten oikeuksien toteuttamiseen. 

Erityisen tuen tarpeessa olevan vammaisen henkilön palveluja koskevasta palvelutarpeen arvioinnista ja palveluja koskevasta päätöksenteosta vastaa jatkossakin virkasuhteessa oleva sosiaalityöntekijä sosiaalihuoltolain 36 §:n ja 46 §:n mukaisesti.

Asiakassuunnitelma laaditaan yhdessä vammaisen henkilön ja tarvittaessa hänen perheensä tai muiden henkilön läheisten kanssa.  Myös eriävät näkemykset kirjataan asiakassuunnitelmaan. Uudistuksessa sosiaalihuoltolakiin esitetään lisättäväksi sosiaalihuoltoa koskevaa päätöstä koskeva tarkennus, joka vahvistaisi asiakassuunnitelman merkitystä. Jos asiakassuunnitelmaan kirjatusta sosiaalipalvelujen kokonaisuudesta poikettaisiin, se olisi perusteltava päätöksessä. Asiakassuunnitelmaan kirjatusta asiakkaan näkemyksestä poikkeaminen pitäisi perustella myös silloin, kun asiakkaan näkemys eroaa asiakassuunnitelmaan kirjatusta työntekijän arviosta. Asiakassuunnitelma ei kuitenkaan loisi jatkossakaan oikeutta palveluihin.