Sosiaaliturva kehittynyt myönteisesti, mutta epätasaisesti
Suomalaisten sosiaaliturva on viime vuosina kehittynyt pääosin hyvään suuntaan, mutta ongelmana on, että kehitys ei ole tapahtunut tasaisesti eri väestöryhmien kesken. Tämä ilmenee sosiaali- ja terveysministeriön 17. joulukuuta julkaisemasta Sosiaaliturvan suunta –raportista.
Köyhyysaste alhainen – suhteellinen köyhyys lisääntynyt
Köyhyysaste on Suomessa edelleen alhainen, vaikka suhteellinen köyhyys onkin lisääntynyt. Yleisimmin suhteellinen köyhyysraja asetetaan 50 tai 60 prosenttiin kotitalouksien mediaanitulosta. Suhteellisen köyhyyden lisääntyminen selittyy mm. sillä, että useiden vähimmäisetuuksien ja perhe-etuuksien taso on jäänyt jälkeen yleisestä tulokehityksestä. Samalla pitkäaikaistyöttömyys on edelleen yleistä ja monen työttömän toimeentuloturva on vähimmäisturvan varassa. Osittain köyhyyttä on tässä tarkastelussa lisännyt suhteellisesti mitatun köyhyysrajan nousu yleisen tulotason nousun myötä.
Huono-osaisuudesta ei saa oikeaa kuvaa tarkastelemalla köyhyyttä pelkästään tulojen perusteella. Syrjäytyminen näkyy eri tavoin: toimeentulon niukkuutena, sairastavuutena, työttömyytenä, koulutuksen puutteena, asunnottomuutena sekä sosiaalisina ongelmina, esimerkiksi päihteiden käyttönä ja rikollisuutena. Mikään edellä mainituista tekijöistä ei yksinään välttämättä johda syrjäytymiseen, mutta yhdessä ne voivat johtaa vakaviin sosiaalisiin ongelmiin. Kasaantuneet sosiaaliset ongelmat näkyvät monella tavalla. Erityisen huolestuttavaa on köyhyyden pitkittyminen.
Köyhyyden ja syrjäytymisen vähentämiseen ja ehkäisemiseen ei ole yhtä ratkaisua. Ohjelmilla tai yksittäisillä hankkeilla ei ole mahdollista parantaa pysyvästi huono-osaisimpien asemaa, vaan ratkaisujen täytyy olla rakenteellisia. Niiden on liityttävä esimerkiksi palvelujen järjestämiseen, verotukseen ja työllisyyden hoitoon.
Lapsiperheiden tuki kääntynyt nousuun
Työllisyyden paraneminen ja verotuksen keveneminen ovat parantaneet lapsiperheiden taloudellista asemaa. Vuoden 2004 alussa korotettiin lapsilisää ja osittaista hoitorahaa, ja ensi vuonna korotetaan kotihoidon tukea, yksityisen hoidon tukea sekä vanhempainpäivärahan vähimmäistasoa. Lapsiperheille suunnattuja tulonsiirtoja ei ole sidottu indeksiin, mikä on näkynyt varsinkin lapsilisän ja kotihoidon tuen ostovoiman heikkenemisenä. Myönteisestä kehityksestä huolimatta lapsiperheiden toimeentulon kehitys on jäänyt jälkeen muun väestön toimeentulon kehityksestä. Varsinkin yksinhuoltajien toimeentulo on laman jälkeen parantunut muita väestöryhmiä hitaammin.
Lasten hoitojärjestelyt vaihtelevat huomattavasti lasten iän mukaan. Lasten kotihoidon tuen käyttö alle kolmevuotiaiden lasten hoitamiseksi on melko suosittua. Alle yksivuotiaat hoidetaan lähes yksinomaan kotona. Kaksivuotiaista lapsista 44 prosenttia on päivähoidossa ja yli kolmevuotiaista 60 prosenttia.
Lasten osuus väestöstä pienenee tulevaisuudessa edelleen. Perherakenteet ovat muuttuneet ja avopariperheiden määrä on kasvanut. Avio- ja avoerojen lisääntyessä yksinhuoltajaperheiden määrä on kasvanut. Perheen perustaminen ja lasten hankkiminen on myöhentynyt. Yhä useammat naiset jäävät lapsettomiksi. Tällä hetkellä keski-ikäisistä naisista 15 prosenttia on lapsettomia ja määrän arvellaan nousevan 20 prosenttiin. Lapsettomuus on yleisintä korkeasti koulutetuilla naisilla.
Koko väestön terveydentila parantunut
Koko väestön terveydentila on parantunut, mutta hitaimmin alemmissa sosiaaliryhmissä. Tupakka ja alkoholi selittävät puolet väestöryhmien välisistä eroista. Myönteisen kehityksen suurimmat uhat ovatkin väestön selvä lihominen ja alkoholikulutuksen lisääntyminen. Erityisen huolestuttavaa on nuorten ylipainoisuuden lisääntyminen nopeasti sekä alkoholin kulutuksen selvä kasvu alkoholiverotuksen alenemisen seurauksena. Vaarana on, että alkoholikuolemat lisääntyvät edelleen ja kasvattavat entisestään väestöryhmien välisiä kuolleisuuseroja. Tutkitusti tehokkaimmat keinot vaikuttaa alkoholinkulutukseen ja sen aiheuttamiin haittoihin ovat alkoholimarkkinoiden sääntely ja alkoholivero.
Jotta kansanterveys kehittyisi myönteiseen suuntaan on ensiarvoisen tärkeätä saada ihmiset tiedostamaan omien valintojensa ja elintapojensa vaikutus omana terveydentilaan. Perusta terveeseen aikuisikään ja toimintakykyiseen vanhuuteen luodaan jo lapsuudessa ja nuoruusvuosina. Monien sairauksien synty voidaan ehkäistä muuttamalla elintapoja terveellisempään suuntaan. Ennaltaehkäisevään toimintaan ja terveysvalistukseen panostaminen ovat halpoja keinoja, joilla voidaan saadaan merkittäviä terveydenhuollon säästöjä tulevina vuosina.
Mikäli väestöryhmien terveyseroja halutaan kaventaa, tarvitaan valistuksen lisäksi ihmisten elinoloja tasaavaa yhteiskuntapolitiikkaa. Suomessa on aikaisemmin luotettu siihen, että universaalit palvelut tasaavat eroja automaattisesti. Viimeiset tutkimustulokset viittaavat kuitenkin siihen, että terveyspalvelut kohdistuvat eriarvoisesti. Terveyserojen kaventaminen on otettava nykyistä selvemmäksi painopistealueeksi.
Terveydenhuoltomenot kansainvälisesti alhaisella tasolla
Terveydenhuoltomenojen BKT-osuus on selvästi EU-maiden keskiarvoa pienempi, myös terveydenhuoltomenot asukasta kohti ovat EU-maiden pienimpiä. Vaikka terveydenhuoltomenojen suhde bruttokansantuotteeseen on pienentynyt viime vuosikymmenen alkuun verrattuna, ovat menot kasvaneet reaalisesti vuodesta 1995 alkaen. Lisäksi terveydenhuoltomenot ovat kasvaneet muita julkisia menoja nopeammin. Erityisesti lääkemenojen kasvu on ollut nopeaa, viime vuosikymmenen alusta lääkemenot ovat kasvaneet reaalisesti noin 5 prosenttia vuodessa.
Terveydenhuoltomenojen pienuutta voidaan tulkita kahdella tavalla. Positiivisen näkemyksen mukaan Suomessa on keskimääräistä tehokkaampi järjestelmä, koska kattavat ja laadukkaat palvelut, joihin suuri osa asiakkaista on tyytyväisiä, saadaan tuotettua näin pienellä panoksella. Kriittisemmän näkemyksen mukaan on myös perusteltua arvioida sitä, onko Suomessa viime vuosina käytetty riittävästi rahaa terveydenhuoltoon. Tätä näkemystä tukevat erikoissairaanhoidon pitkät jonotusajat Suomessa muihin Euroopan maihin verrattuna.
Uudet rahoitus- ja tuotantomallit sosiaali- ja terveyspalveluissa
Kuntasektorin asema palvelujen tuottajana on muuttumassa, palveluja joudutaan tuottamaan rinnan yksityisten palveluntuottajien kanssa. Yksityiset palveluntuottajat eli järjestöt ja yritykset tuottavat viidesosan sosiaali- ja terveyspalveluista. Sosiaalipalveluissa järjestöillä on suurempi osuus, kun taas suurin osa yksityisistä terveyspalveluista on yritysten tuottamia.
Julkiseen rahoitukseen perustuvissa terveydenhuoltojärjestelmissä, kuten myös Suomessa, on terveydenhuoltomenojen kehitys pystytty pitämään paremmin hallinnassa kuin esimerkiksi sairausvakuutukseen perustuvien järjestelmien maissa. Julkisen vallan vastuu palvelutuotannon järjestämisestä säilyy myös tulevaisuudessa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että palvelut täytyisi tuottaa julkisesti. Palvelujen tuotanto voidaan järjestää myös yksityisten yritysten tai voittoa tavoittelemattomien yhteisöjen kautta. Erottamalla palvelujen tuottaminen ja tilaaminen voidaan kilpailun kautta valita tehokkaimmat tuottajat ja samalla lisätä julkisen tuotannon tehokkuutta.
Valmisteilla oleva EUn palveludirektiivi johtaa nykymuodossaan sosiaali- ja terveyspalveluiden avautumiseen entistä laajemmin ulkomaiselle kilpailulle. Toteutuessaan direktiivi pakottaa osaltaan yksityisen ja julkisen palvelutuotannon entistä selkeämpään eriyttämiseen.
Työolot kehittyneet
Työolot ovat viime vuosina kehittyneet myönteisesti. Tutkimusten mukaan 82 prosenttia on joko erittäin tai melko tyytyväisiä työhönsä. Vuosien 1997-2003 aikana 54-64-vuotiaiden työllisyysaste nousi noin 14 prosenttiyksikköä. Samaan aikaan koko väestön (15-64-vuotiaat) työllisyysaste kasvoi noin 4 prosenttiyksikköä. Ikääntyvien työllisyysasteiden kohoaminen on seurausta väestön jatkamisessa työelämässä entistä pitempään. Suuret ikäluokat ovat pysyneet työelämässä ja säilyttäneet työpaikkansa paremmin kuin edeltäneet ikäluokat.
Usko kykyyn jatkaa työssään näyttää laskevan iän myötä. Kysymys ei kuitenkaan ole vain terveyden heikkenemisestä, vaan laajemmasta kokonaisuudesta. Osaamisen varmistaminen, työolosuhteet ja töiden järjestäminen sekä yksilölliset elämäntilanteet vaikuttavat haluun jatkaa työssä. Yhtä selittävää tekijää ei näytä olevan. Tutkimusten ja erilaisten barometrimittausten mukaan työssä ollaan ja halutaan jatkaa pidempään, mikäli työolosuhteisiin voidaan järkevällä tavalla vaikuttaa. Työ edellyttää nykyään enenevässä määrin yhteistyötä. Työkyky ja osaaminen eivät ole pelkästään yksilön oma, vaan koko työyhteisön asia.
Sukupuolten tasa-arvo edistyy
Työelämään osallistumisessa ei naisten ja miesten välillä ole juurikaan eroja perheellistymiseen liittyviä ikävuosia lukuun ottamatta. Sen sijaan työmarkkinoilla naiset ja miehet sijoittuvat eri sektoreille ja eri aloille. Naiset työskentelevät miehiä useammin julkisella sektorilla ja hoivatehtävissä, miehet naisia useammin yksityisellä sektorilla sekä teollisissa ammateissa. Naisten ja miesten keskimääräinen palkkaero on pysynyt ennallaan, mutta ero määräaikaisissa palvelussuhteissa on kasvanut. Isien vanhempainvapaiden käyttö on lisääntynyt hieman. Naisten osallistuminen päätöksentekoon on lisääntynyt. Tästä huolimatta naiset ovat taloudellisessa päätöksenteossa edelleenheikosti edustettuina.
Lisätietoja:
Apulaisosastopäällikkö Rolf Myhrman , STM, puh. 09-160 73831
Erikoistutkija Ilari Keso, STM, puh. 09-160 73840
Sosiaaliturvan suunta 2004. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2004:21. Julkaisua myy Edita.
Julkaisu on kokonaisuudessaan sosiaali- ja terveysministeriön verkkosivuilla osoitteessa www.stm.fiLinkki toiselle sivustolle > julkaisut.