Pakkotoimenpiteet kehitysvammaisten henkilöiden palveluissa
Kehitysvammaiset henkilöt ovat riippuvaisia avusta ja palveluista. Toiset ihmiset, joko läheiset tai palvelujen ammattilaiset, määrittelevät yleensä heidän tarpeensa ja tarvittavat tukitoimet. Palvelujen ja tukitoimien järjestämistavalla voidaan lisätä tai rajoittaa kehitysvammaisten ja muiden apua tarvitsevien ihmisten perusoikeuksien toteutumista.
Åbo Akademin ihmisoikeusinstituutti on selvittänyt perusoikeuksien rajoittamista kehitysvammapalveluissa. Aineiston kokoamisesta ja raportin kirjoittamisesta on huolehtinut oik. yo. Jukka Kumpuvuori. Selvitys liittyy hallitusohjelman mukaiseen kehitysvammalain ja vammaispalvelulain yhteensovittamiseen. Sosiaali- ja terveysministeriö on rahoittanut selvityksen. Selvityksessä tarkastellaan nykyisen lainsäädännön ja käytössä olevien toimintatapojen muutostarvetta. Niitä on arvioitu Suomen perustuslain ja kansainvälisten ihmisoikeussopimusten näkökulmasta. Selvityksessä kiinnitetään huomiota pakkotoimenpiteiden käytön kannalta keskeisiin kysymyksiin.
Kehitysvammahuollossa käytettävissä pakkokeinoissa on kyse perusoikeuksien rajoittamisesta. Perustuslaki ja Euroopan ihmisoikeussopimus edellyttävät, että perusoikeuksien rajoittamisesta säädetään lakitasolla. Suomen pakkokeinoja koskeva lainsäädäntö on puutteellista ja se antaa mahdollisuuden perusoikeuksien laajaan rajoittamiseen kehitysvammaisuuden perusteella.
Henkilöstön vähyys johtaa pakkokeinojen käyttöön
Perusoikeuksien rajoittaminen edellyttää aina, että rajoituksille on hyväksyttävät ja painavat perusteet. Kehitysvammahuollon arjessa pakkokeinoja käytetään usein vain siksi, että kehitysvammaisten ihmisten riittävä tukeminen ei ole mahdollista, koska henkilökuntaa on liian vähän. Kehitysvammaisten liikkumista rajoitetaan esim. tilajärjestelyillä, kiinnipitämisellä tai sitomisella. Liikkumisvapauden rajoittaminen voi liittyä hätätilanteisiin tai se voi olla etukäteen suunniteltu pakkotoimenpide, jota käytetään toistuvissa tilanteissa.
Ongelmia aiheutuu muun muassa siitä, että samassa asumisyksikössä asuvien ihmisten kyky omatoimisuuteen vaihtelee. Jos yhden henkilön liikkumisvapautta täytyy rajoittaa hänen oman turvallisuutensa vuoksi, voi käydä niin, että myös muiden samassa yksikössä hoidossa olevien asukkaiden liikkumisvapautta rajoitetaan, vaikkei tähän ole tarvetta.
Pakkokeinojen käytön tulisi olla kehitysvammahuollossa aina viimesijainen ja poikkeuksellinen toimenpide. Sitä ennen henkilökunnan pitäisi yrittää rauhoittaa tilannetta kehitysvammaisen henkilön itsemääräämisoikeutta ja ihmisarvoa kunnioittaen. Selvitys korostaa lainsäädännön muutostarpeiden ohella koulutuksen merkitystä. Vakiintuneita käytäntöjä ei muuteta pelkästään muuttamalla lakia.
Kehitysvammaiset henkilöt ovat yhteiskuntamme hiljaisimpia ja heikoimpia väestöryhmiä, jos mittapuuna pidetään yksittäisen henkilön tai ryhmän mahdollisuuksia tuoda asioitaan esiin. Juridisten ja koulutuksellisten toimien lisäksi raportti peräänkuuluttaakin laajaa yhteiskunnallista keskustelua kehitysvammaisiin henkilöihin kohdistuvasta pakon käytöstä.
Lisätietoja: Oik. yo. Jukka Kumpuvuori, puh. 050 5520024, [email protected]. Hallitussihteeri Lotta Silvennoinen, STM, [email protected], puh. (09) 160 73187.
Perusoikeuksien rajoittamisesta kehitysvammapalvelujen toteuttamisessa. Jukka Kumpuvuori, Helsinki 2006. 65 s. Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä, ISBN 952-00-2114-0. Julkaisua myy Yliopistopaino. Julkaisu on myös verkossa www.stm.fi >julkaisut >selvityksiä.