Ministeri Hyssälä potilasvakuutuspäivillä
6.6.2007, Finlandia-talo, Helsinki
Potilaita hoidettaessa tavoitteena on hyvä ja turvallinen hoito, mutta valitettavasti tapahtuu väistämättä joskus vahinkoja. Vahinkojen seurausten ensisijainen kärsijä on potilas, mutta myös vaativaa ja vastuullista työtään tekevän hoitavan henkilökunnan - useimmiten lääkärin - tilanne voi muodostua hyvin vaikeaksi, kun potilaan parasta tarkoittanut hoito syystä tai toisesta epäonnistuu ja tuloksena onkin uusi vamma.
Muutama vuosikymmen sitten potilaiden vahingot jäivät lähes poikkeuksetta heidän kannettavikseen. Korvausvaatimuksia ei edes osattu esittää. Vaatimusten esittämisen kynnystä nosti se, että tarjolla oli vain raskas käräjöinnin tie ja vaatimukset olisi pitänyt kohdistaa suoraan vahinkoa kärsinyttä hoitaneeseen lääkäriin tai sairaanhoitajaan. Vahingonkorvauslain säätämisen jälkeen potilaan käytännön mahdollisuudet saada korvaus kärsimistään vahingoista paranivat. Korvausvaade voitiin kohdistaa ensisijaisesti hoidosta vastaavaan organisaatioon. Vastuuvakuuttaminen alkoi myös yleistyä lääkärikunnan keskuudessa ja sairaalatkin alkoivat niitä ottaa. Kun korvausjärjestelmä perustui vapaaehtoiseen vastuuvakuuttamiseen ja tuottamusperiaatteeseen, potilaiden ja hoitohenkilökunnan asema parani vain osittain.
Vaatimus koko terveydenhoitojärjestelmän kattavasta potilasvakuutuksesta voimistui 1970-luvulla. Ruotsi otti aluksi vapaaehtoisena toteutetun järjestelmänsäkäyttöön 1975. Suomessa keskusteltiin kymmenisen vuotta järjestelmän toteuttamisvaihtoehdoista ja rahoituspohjasta. Keskusteluun osallistuivat sosiaali- ja terveysministeriön lisäksi kaikki intressitahot: kunnat, yksityiset lääkärikeskukset, hoitohenkilöstö, potilasjärjestöt ja vakuutusala. Sosiaali- ja terveysministeriö ratkaisi keskustelun aiheesta julkinen vai yksityinen järjestelmä asettamalla vuonna 1980 terveydenhuollon oikeussuojatoimikunnan, jonka tehtävänä oli selvittää lakisääteisen järjestelmän voimaansaattamisen tarve ja mahdollisuudet. Vuonna 1987 voimaan tullut potilasvahinkolaki pohjautui tämän toimikunnan työhön.
Potilasvakuutusjärjestelmän eräänä olennaisena piirteenä on kaiken korvaustoiminnan hoitaminen keskitetysti. Korvaustoiminnan toteuttajaksi tuli Potilasvakuutuspooli, jonka yhteyteen perustettiin Potilasvakuutusyhdistys, nimenmuutoksen jälkeen Potilasvakuutuskeskus.
Potilasvahinkolautakunta perustettiin valtioneuvoston päätöksellä jo ennen potilasvahinkolain voimaan tuloa vuonna 1984. Se toimi aluksi sosiaali- ja terveysministeriön yhteydessä tehtävänään antaa lausuntoja hoitovirheistä vahingonkorvausperusteella. Potilasvahinkolain säätämisen yhteydessä se asemaa ja tehtäviä täsmennettiin.
Hyvät kuulijat,
Potilasvakuutusjärjestelmä on 20-vuotisen historiansa aikana vakiinnuttanut asemansa osana Suomen lakisääteistä sosiaaliturvaa. Kansainvälisesti vertaillen suomalaisen potilaan oikeus korvaukseen hoidon yhteydessä aiheutuneista vahingoista on turvattu lainsäädännöllä erittäin kattavasti.
Pari vuosikymmentä voimassa olleen lain yksityiskohtiin kohdistuu yleensä uudistustarpeita, joita sosiaali- ja terveysministeriössä on kartoitettu. Potilasvakuutusjärjestelmään kohdistuu myös kehittämishaasteita.
Potilasvahinkojen korvaaminen on haasteellista. Korvauksen hakija on usein vaikeassa tilanteessa, joka edellyttää korvausasiaa hoitavilta poikkeuksellisen suurta ammattitaitoa ja hienovaraisuutta asiakasta kohdatessaan. Poikkeuksellista on myös kielteisten korvauspäätösten suuri osuus, joka myös asettaa korvauspäätöksiä tekevien ihmissuhdetaidot kovalle koetukselle. Oikean korvauspäätöksen tekeminen on usein vaativaa yhteistyötä, joka kestää kauan ja joka koettelee paitsi korvausorganisaatiota myös päätöstä odottavaa. Korvausprosessiin osallistuvien korvauskäsittelijöiden, lakimiesten ja asiantuntijalääkärien vahingonkorvausoikeudellista, vakuutusoikeudellista ja lääketieteellistä asiantuntemusta ja ammattitaitoa todella tarvitaan, jotta vahinkoa kärsineen potilaan oikeudet toteutuisivat potilasvahinkolain tarkoittamalla tavalla.
Kuinka potilasvakuutusjärjestelmä on selviytynyt kovasta haasteestaan. Potilasvakuutusjärjestelmän suurin ongelma on ollut korvaushakemusten pitkät käsittelyajat. Vaikka vahinkojen luonne on usein sellainen, että niiden ratkaiseminen muutamassa viikossa on mahdotonta, on keskeisen tärkeää, että käsittelyajat eivät venyisi potilaan kannalta kohtuuttoman pitkiksi. Sosiaali- ja terveysministeriön ja Vakuutusvalvontaviraston viime vuosina saaman palautteen perusteella Potilasvakuutuskeskuksen pitkät käsittelyajat nousivat esille.
Potilasvakuutuksen juhlapäivänä on erittäin mieluista voida todeta, että käsittelyajat on nyt saatu kohtuulliselle tasolle. Tällä hetkellä potilas joutuu keskimäärin odottamaan korvausratkaisua alle puoli vuotta. Potilaan kannalta aika voi tuntua edelleen pitkältä, mutta käsittelyajan olennainen lyhentäminen nykyisestään lienee epärealistinen vaatimus, mikäli järjestelmän kustannukset halutaan pitää nykyisellä tasolla. Erityisen merkittävää koko järjestelmän kannalta on se, että käsittelyaika on saatu lyhennettyä tehostamalla prosessia lisäämättä kustannuksia.
Suomalaisessa potilasvakuutusjärjestelmässä saavutettu kustannustehokkuus on omaa luokkaansa vertailussa muiden Pohjoismaiden vastaaviin järjestelmiin. Siitä on syytä olla tyytyväinen, varsinkin kun käsittelyajat on nyt saatu asianmukaiselle tasolle.
Korvauksenhakija saa päätöksensä nykyisin suhteellisen joutuisasti ja palvelu tuotetaan tehokkaasti, mutta ovatko korvauspäätökset ”oikeita” - lain mukaisia ja riittävän seikkaperäisesti ja ymmärrettävästi perusteltuja? Kun mittareina käytetään päätösten muutosprosenttia valituselimissä ja kantelujen määrää, potilasvakuutusjärjestelmän voi todeta selvinneen tehtävästään yhtä hyvin kuin muutkin vakuutuspohjaiset korvausjärjestelmät.
Lääketieteeseen ja vahingonkorvausoikeuteen perustuvan korvausratkaisun kirjoittaminen korvausasiakkaalle avautuvaan muotoon ei ole helppo tehtävä. Korvauspäätösten tason parantaminen on jatkuva haaste, kuitenkin kustannustehokkuus on pidettävä aina mielessä. Avainasemassa on sekä Potilasvakuutuskeskuksessa että potilasvahinkolautakunnassa työskentelevän henkilöstön ammattitaito ja työssä jaksaminen. Organisaation ja työtapojen jatkuva kehittäminen, henkilöstön kouluttaminen ja yhteistyö terveydenhoidon kentän kanssa auttavat henkilöstöä pitämään yllä korvaustoiminnan laatutasoa. Potilasvakuutuskeskuksen työtaakkaa ja vastuuta päätösten laadun kehittämisessä helpottaa potilasvahinkolautakunnan rooli korvauslinjojen luojana.
Jos mittarina käytettäisiin kielteisten korvauspäätösten määrää, 70 % korvaushakemuksista, tilanne voisi vaikuttaa huonommalta. Tämä mittari kertoo jotain korvauksenhakijoiden odotuksista järjestelmää kohtaan. Toisaalta tarkoituksena on, että potilailla on aina mahdollisuus saada puolueeton arvio epäilemästään hoitovirheestä.
Kielteisten korvauspäätösten määrän vähentäminen voidaan asettaa potilasvakuutusjärjestelmän kehittämistavoitteiden joukkoon, vaikka epäävien ratkaisujen suhteellisen suuri osuus johtuu potilasvakuutusjärjestelmän luonteesta.
Tämän tavoitteen suhteen toimimisvelvoite ei kohdistu niinkään Potilasvakuutuskeskukseen kuin terveydenhuollon yksiköille. Keskeistä on, että hoitavan henkilökunnan ja potilaan välinen vuoropuhelu toimii. Hyvään hoitotapaan kuuluu, että potilaalle kerrotaan jo etukäteen kaikista hoitoon liittyvistä riskeistä ja seurausvaikutuksista. Mikäli hoitotulos on potilaan kannalta epätoivottu, potilaalla on luonnollisesti oikeus saada tietää, miten hoidon kulku on edennyt ja miksi näin pääsi tapahtumaan. Tämä keskustelu olisi syytä käydä paikallisesti aina ennen kuin ryhdytään täyttämään vahinkoilmoitusta. Ainahan ei ole kysymys potilasvahinkolain tarkoittamasta vahingosta, vaikkei toivottua tulosta olisi saavutettukaan. Potilasasiamiehet voisivat myös käydä läpi potilaan kanssa ainakin täysin selvät korvausvelvollisuuden ulkopuolelle jäävät tilanteet. Tämä voisi vähentää evättäviä hakemuksia ja samalla järjestelmään kohdistuvia perusteettomia odotuksia. Tämä kuitenkin edellyttää sitä, että potilasasiamiehet saavat riittävästi tietoa korvausratkaisujen perusteista ja korvauslinjauksista.
Potilasvakuutuskeskus tuottaa suuren määrän vahinkoaineistoa, joka on saatavissa helposti hyödynnettävässä muodossa. Terveydenhuollossa tätä arvokasta tietoa käytetään hyödyksi potilasturvallisuuden edistämisessä ja potilasvahinkojen ennalta ehkäisyssä vaihtelevasti. Sattuneisiin vahinkoihin perustuvan palautteen systemaattinen hyödyntäminen on saatava osaksi arkipäivän toimintaa kaikissa terveydenhuollon yksiköissä. Tämä voisi merkittävästi vähentää paitsi inhimillisiä kärsimyksiä myös potilasvakuutusjärjestelmän ja koko terveydenhuollon kustannuksia.
Arvoisat kuulijat,
Potilasvakuutusjärjestelmä voi katsoa tulevaisuuteen luottavaisesti. Menneet kaksikymmentä vuotta ovat todistaneet, että järjestelmä, joka luotiin julkisen vallan ja kaikkien keskeisten toimijoiden hyvällä yhteistyöllä, on perusteiltaan kestävä. Potilasvakuutusjärjestelmä ilmentää erästä suomalaisen yhteiskunnan perusratkaisua sosiaaliturvan tuottamisessa. Lakisääteinen, vakuutuspohjainen järjestelmä näyttää tuottavan hyvää tulosta. Se tuottaa kustannustehokkaasti kattavan ja perusteiltaan oikeudenmukaisen turvan kaikille potilaille sekä julkisen että yksityisen terveyden- ja sairaanhoidon piirissä.