Suunta on valittava

Kirjoitin viime vuoden lopulla, että valtion on pystyttävä parempaan hyvinvointialueiden ohjaukseen. Nyt, vajaa vuosi myöhemmin, olemme monessa suhteessa pidemmällä.

Ohjauksen ongelmat tunnetaan aiempaa paremmin ja niiden korjaamiseksi tehdään konkreettista työtä. Samalla on käynyt yhä selvemmäksi, ettei ohjausta voida kehittää irrallaan suuremmasta kysymyksestä: mihin suuntaan koko sosiaali-, terveys- ja pelastuspalvelujen järjestelmää haluamme pitkällä aikavälillä viedä?

Ohjauksen kehittämisen tärkeä pohja luotiin alivaltiosihteeri Marina Erholan johdolla tehdyssä työssä. Siinä tunnistettiin tarve vahvistaa valtioneuvoston yhteistä tahtotilaa, sovittaa paremmin yhteen talouden ja toiminnan ohjausta sekä rakentaa nykyistä pitkäjänteisempää ja strategisempaa ohjausta. Samat haasteet nousivat esiin myös hyvinvointialueuudistuksen riippumattomassa väliarvioinnissa.

Tästä työstä on siirrytty toimeenpanoon. Ohjaavat ministeriöt ovat tiivistäneet yhteistyötään, ja sosiaali- ja terveysministeriössä olemme yhtenäistäneet omaa ohjaustamme.

Kyse ei kuitenkaan ole vain ohjausprosessien parantamisesta. Ohjauksen onnistumista ei mitata neuvottelujen, mittareiden tai ohjausasiakirjojen määrällä. Sen on näyttävä siinä, että hyvinvointialueet pystyvät uudistamaan palveluja pitkäjänteisesti ja että valtio kykenee samalla huolehtimaan kansallisesti tärkeiden tavoitteiden toteutumisesta. Viime kädessä kyse on siitä, saavatko ihmiset tarvitsemansa sosiaali-, terveys- ja pelastuspalvelut yhdenvertaisesti ja pystymmekö järjestämään ne tavalla, jonka julkinen talous kestää.

Tässä tarvitaan tasapainoa. Valtion tehtävänä ei ole johtaa hyvinvointialueiden operatiivista toimintaa. Samalla valtio ei voi vetäytyä vastuustaan, jos alueiden väliset erot kasvavat tai yhdenvertaisten palvelujen toteutuminen vaarantuu. Toimivan ohjauksen pitäisi asettaa selkeä kansallinen suunta ja samalla jättää hyvinvointialueille tilaa löytää alueensa olosuhteisiin sopivat keinot tavoitteiden saavuttamiseksi.

Sote2040-visiossa virkakunta on muodostanut tietoon ja ennakointiin perustuvaa näkemystä sosiaali- ja terveydenhuollon pitkän aikavälin kehityksestä. Nyt parlamentaarisessa hyvinvointialueiden tulevaisuustyössä katse ulottuu yli hallituskausien tehtäviin ratkaisuihin.

Tarve yhteiselle suunnalle korostuu, kun toimintaympäristö muuttuu nopeasti. Väestö ikääntyy ja alueellinen väestökehitys eriytyy, henkilöstön saatavuus vaikeuttaa palvelujen järjestämistä, julkisen talouden liikkumavara on niukka ja turvallisuusympäristö on muuttunut. Samaan aikaan teknologia ja tekoäly avaavat uusia tapoja järjestää palveluja. Näihin muutoksiin ei vastata yhden budjettivuoden tai edes yhden hallituskauden ratkaisuilla.

Hyvinvointialueuudistuksen väliarviointi haastaa tekemään valinnan. Sen pitkän aikavälin suosituksissa esitetään, että hyvinvointialueiden asema osana sosiaali-, terveys- ja pelastuspalvelujen järjestelmää on linjattava: vahvistetaanko alueiden itsehallintoa, kehitetäänkö nykyistä mallia vai vahvistetaanko valtion ohjausta. Eri vaihtoehtojen vaikutuksia palvelujen järjestämiseen, demokratiaan ja rahoitukseen on arvioitava, ja tämän tiedon pohjalta on tehtävä pitkän aikavälin linjaukset.

Kolme vuotta hyvinvointialueiden käynnistymisen jälkeen tiedämme jo paljon enemmän siitä, mikä järjestelmässä toimii ja mikä ei. Nyt on aika käyttää tämä tieto hyväksi.

Valtion on edelleen pystyttävä parempaan hyvinvointialueiden ohjaukseen. Mutta samalla meidän on pystyttävä johonkin vielä vaikeampaan: muodostamaan riittävän yhteinen näkemys siitä, mihin suuntaan suomalaista sosiaali-, terveys- ja pelastuspalvelujärjestelmää haluamme seuraavan vuosikymmenen aikana viedä.
 

Elina Vesterinen 

Kirjoittaja työskentelee sosiaali- ja terveysministeriön ohjausosastolla neuvottelevana virkamiehenä. Hänen tehtäviinsä kuuluvat erityisesti hyvinvointialueiden ohjaukseen ja sen kehittämiseen liittyvät tehtävät, Sote2040-työ, hyvinvointialueiden parlamentaarinen tulevaisuustyö sekä kestävän hyvinvointiyhteiskunnan ministerityöryhmän pääsihteerin tehtävät