Palvelut ratkaisevat, ei alueiden määrä
Vaalien lähestyessä keskustelu hyvinvointialueiden määrästä ja niiden välisestä yhteistyöstä on vilkastunut. Pohjimmiltaan kyse on siitä, kuinka monella alueella vastuu sosiaali- ja terveyspalveluista on, mitä palveluja alueet järjestävät itse ja mistä niiden on päätettävä yhdessä.
Virkavalmistelun alustava näkemys on, että erikoissairaanhoidon työnjakoa on vahvistettava lailla, integroitu järjestämisvastuu eli sosiaali- ja terveyspalvelujen kokoaminen saman järjestäjän vastuulle on säilytettävä pääsääntönä ja järjestäjien määrästä on päätettävä koko maata koskevan arvion perusteella.
Parlamentaarinen hyvinvointialueiden tulevaisuustyön työryhmä käsitteli 29. syyskuuta järjestämisrakenteen sekä hyvinvointialueiden yhteistyön ja työnjaon vaihtoehtoja. Kysymys ei ole vain hallinnon rakenteesta. Ratkaisevaa on, pystyykö järjestäjä kantamaan palvelujen kustannuksiin liittyvät riskit, ylläpitämään osaamista ja vastaamaan asiakkaan palveluketjusta kokonaisuutena.
Hyvinvointialueuudistuksen väliarvioinnin mukaan järjestäjien määrä jäi kansainvälisesti vertaillen suureksi etenkin erikoissairaanhoidossa. Väliarvioinnin asiantuntijat suosittivat kansallista rakennetarkastelua ennen kevään 2027 hallitusneuvotteluja.
STM:n selvityksen mukaan hyvinvointialueiden toiminnalliset ja taloudelliset erot kasvoivat vuonna 2025. Yksittäisten alueiden arviointi ei kuitenkaan ratkaise sitä, millainen järjestämisrakenne koko maassa tarvitaan.
Vuoden 2023 uudistuksessa sosiaali- ja terveydenhuolto sekä perus- ja erikoistason palvelut koottiin lähtökohtaisesti saman järjestäjän, johdon ja budjetin vastuulle. Virkavalmistelun alustavan arvion mukaan tästä periaatteesta on pidettävä kiinni.
Rakennetta ei kuitenkaan voi arvioida vain sairaaloiden näkökulmasta. Suuremmilla järjestäjillä voi olla paremmat edellytykset turvata harvinaista erityisosaamista, mutta samalla etäisyys kuntiin kasvaa. Sosiaalihuolto nojaa paikallisten olojen tuntemukseen ja kytkeytyy tiiviisti kuntien palveluihin.
Rakenteesta päätetään aikaisintaan seuraavalla hallituskaudella, ja muutosten hyödyt toteutuvat vasta vuosien kuluttua. Erikoissairaanhoidon työnjakoa ei siksi voida jättää odottamaan mahdollista rakenneuudistusta.
Vapaaehtoinen sopiminen ei ole riittänyt. STM:n keväällä 2026 arvioimissa yhteistyösopimusluonnoksissa osa keskeisistä työnjakoratkaisuista jätettiin myöhemmin päätettäväksi. Työnjakoa on siksi vahvistettava lailla.
Selkeä työnjako turvaa lähipalveluja eikä uhkaa niitä. Jokaisessa keskussairaalassa tarvitaan jatkossakin laadukasta akuuttipäivystystä ja ympärivuorokautista erikoissairaanhoitoa. Raskasta ympärivuorokautista leikkausvalmiutta on sen sijaan perusteltua ylläpitää vain osassa keskussairaaloista.
Järjestäjärakennetta ei voi ratkaista erillään tehtävien porrastuksesta ja rahoitusmallista. Rakenneratkaisu ei myöskään korvaa lakisääteisten tehtävien ja velvoitteiden arviointia eikä palvelujen priorisointia. Rakennemuutoksen hyödyt syntyvät pitkällä aikavälillä, mutta julkista taloutta on tasapainotettava jo lähivuosina.
Siksi järjestämisrakennetta koskevassa päätöksenteossa on pidettävä katse palveluissa. Rakenteita voidaan muuttaa, mutta niiden on palveltava samaa tavoitetta: ihmisten on saatava tarvitsemansa palvelut riittävän yhdenvertaisesti, laadukkaasti ja turvallisesti koko maassa.
Mahdollista rakenneuudistusta odotettaessa on samalla tehtävä ne ratkaisut, joita palvelujen toimivuus edellyttää jo nyt. Erikoissairaanhoidon selkeämpi työnjako on niistä yksi.
Veli-Mikko Niemi
kansliapäällikkö, sosiaali- ja terveysministeriö