Ensi vuosikymmenellä emme enää tiedä mikä perhe on

Lapsistrategia toimii vain, jos siinä tunnistetaan lasten ja nuorten moninaiset läheissuhteet. Perheitä tarkasteltaessa ainoa pysyvä totuus on se, että käsitys perheestä muuttuu. Näin sanoo historioitsija Kaj Häggman, joka on kirjoittanut laajasti suomalaisen perheen historiasta.

Häggman kuvaa aikaa ihan hetki sitten, 1900-luvun alkupuolella, kun suomalaisen yhteiskunnan perusyksikkö oli ”talo” ja talon ympärille rakentuivat erilaiset suhteet. Sitten tapahtui kaupungistuminen, tulivat sodat, tuli 1950-luku ydinperheihanteineen ja yhtäkkiä yhteiskunnan perusyksikkö on ”perhe”.  

Tänä päivänä me puristamme itsemme pienempiin ja pienempiin yksiköihin. Ensin ydinperheisiin, joissa lapsia kuitenkin oli vielä yli kaksi. Nyt jo pienperheisiin, joissa yksi tai kaksi aikuista kasvattaa yhtä tai enintään kahta lasta, maassa, jossa syntyvyys laahaa ennätysmäisen alhaalla ja väestö harmaantuu minkä ehtii. 

Perhe ei suostu käpertymään ytimensä ympärille.

Mutta pinnan alla tapahtuu. Näiden nykyajan pienyksiköiden näennäisen pienissä ympyröissä itää muutoksen siemen. Perhe ei suostu käpertymään ytimensä ympärille, vaan se etsii uusia tapoja ja uusia teitä kohti valoa. Tänä päivänä nämä tavat liittyvät yhä useammin erilaisiin vähemmän konventionaalisiin läheissuhteisiin ja perheen määritelmän laajentumiseen. 

Nykypäivänä perhettä ei enää voi määritellä yksin biologisten tai avioliittoon perustuvien siteiden kautta, eikä myöskään pelkästään polveutumisen perusteella – isovanhemmat ovat usein kaukana ja perhesiteet olemassa, mutta arjessa melko löyhät. 

Sen sijaan perhettä määrittelevät uudenlaiset tekijät. Ihmiset valitsevat läheissuhteensa ja rakentavat pienperheensä arjen tukiverkostoja yhä useammin ystävien kanssa, ja heidän varaansa. Hoivavastuuta lapsista jaetaan entistä enemmän myös entisen puolison ja mahdollisesti oman tai hänen uuden puolisonsa kanssa. Monien lasten ja nuorten perheisiin kuuluu bonusvanhempia tai bonussisaruksia. 

Se, mikä tilastollisesti näyttäytyy pienentyvinä perheyksiköinä ja laskevana syntyvyytenä, onkin läheissuhteiden verkostojen kautta tarkasteltuna paljon monimuotoisempaa ja verkottuneempaa kuin mitä pelkkiä oikeudellisia tai biologisia suhteita jäljittämällä tulee näkyviin.

Lainsäädännössä ja lasten ja perheiden palveluissa perheen monimuotoisuuden tunnistaminen on vielä lapsenkengissä.

Lainsäädännössä ja lasten ja perheiden palveluissa tämän monimuotoisuuden tunnistaminen on vielä lapsenkengissä. Alkaen siitä, kuka saa olla kotona lapsen kanssa perhevapailla, aina siihen, ketä lapsella on oikeus tavata eron jälkeen tai kenelle lapsen huoltajuus voidaan uskoa. Yhteiskunta määrittelee, minkälaiset läheissuhteet ovat virallisesti olemassa, minkälaiset taas eivät. 

Vuonna 2040 Suomessa tulee ennusteiden mukaan olemaan vähemmän lapsia kuin nyt. Parhaassa tapauksessa näillä lapsilla tulee kuitenkin olemaan ympärillään suuri joukko ihmisiä, aikuisia, nuoria ja muita lapsia, jotka heitä rakastavat ja heistä kantavat huolta. Kasvattajuuden (uudelleen)laajentuminen antaisi myös useammalle aikuiselle mahdollisuuden olla kulkemassa lasten rinnalla valitsemillaan tavoilla. Jos näin on, suomalaiset lapset tulevat olemaan onnellisia lapsia.  

Jotta näin olisi, myös lapsi- ja perhepolitiikan strategisessa suunnittelussa on lähdettävä siitä, että jokaisen lapsen tilanne on omanlaisensa. Poliitikko, viranomainen tai ammattilainen ei voi ylhäältä määritellä, ketkä ja millä perusteella ovat juuri tämän lapsen tärkeimmät ihmiset. Siksi lapsistrategiatyössä on otettava lähtökohdaksi perheiden, perhesuhteiden ja läheissuhteiden monimuotoisuus. 

Anna Moring, FT, toimii projektipäällikkönä Monimuotoiset perheet -verkoston Kaikkien perheiden Suomi -hankkeessa sekä tutkijatohtorina Suomen akatemian rahoittamassa sukulaisuuden rajapintoja kartoittavassa CoreKin-hankkeessa.

• www.monimuotoisetperheet.fi
• www.corekin.fi

***